"Mitäpä minä tietäisin", sanoi Mooses, "minä tiedän jotakin, enkä tiedä niitäkään. Hän arvelee, että jos kapinaan noustaan, tulevat vanhat piilukkoiset pyssytkin käytäntöön, ja hän kertoi minulle että Berlinissä on ammuttu pyssyillä ja käyty sapeleilla ja pistooleilla ja kanunilla ihmisjoukkoon; puh! puh! on siellä paukkunut koko yön, ja ratsuväki ajelee pitkin katuja, ja kansa viskelee kiviä ja ampuu akkunoista ja katusulkujen takaa. Hirmuista! hirmuista! — mutta älkää puhuko siitä mitään".
"Siis oikea kanunanjyske?" kysyi Bräsig. "Hyväinen Jumala!" huudahti
Hawermann, "mikä kamala aikakausi nyt on mailmassa!"
"Mitä merkitsee kamala aikakausi? Tyhmille ovat ajat aina huonoja, ja viisaille ovat ne aina hyviä. Jos olisi ollut hyviä aikoja, ei olisi minulla ollut syytä vetää kokoon omaisuuttani ja sanoa ylös lainojani sieltä ja täältä. Minulle, vanhalle ukolle, ovat ajat hyviä".
"Mutta eikö teitä pelota, Mooses, nyt kun kaikki menee ylös alasin?
Pidetäänhän teitä rikkaana miehenä".
"Ei, minua ei pelota. Nuppunen tuli sisään ja voivotteli, Taavetti tuli sisään — näin hän vapisi ja sanoi: isä, mihinkä joudumme nyt rahoinemme? Me jäämme olemaan, missä olemme, sanoin minä. Me lainaamme taatuille miehille, me ryhdymme hyviin toimiin, niinkuin ennenkin; me käymme myös miehestä jos tarvis on. Anna partasi kasvaa, Taavetti, sanoin minä, ajat vaativat sitä. — No mutta jos ajat muuttuvat? kysyi hän. — Sitte ajelet sinä partasi pois, sanoin minä, ajat eivät sitä silloin enää vaadi".
Puhe kääntyi nyt Akseliin ja hänen pulaansa ja sitte siihen yleiseen rahan ja luottamuksen puutteesen, joka tätä nykyä vallitsi mailmassa ja siitä oli paljon puhumista, sillä luottamuksen rauetessa täytyi maatilojenkin raueta, ja moni sai jättää talonsa. Ja kun Mooses oli mennyt, istuivat molemmat vanhat maanviljelijät iltaan myöhäiseen pastorin rouvan kanssa yhdessä ja puhe liikkui yhä surullisissa asioissa, ja rouva Behrens löi tuontuostakin kätensä yhteen mailman jumalattoman elämän tähden ja kiitti ensimäisen kerran luojaansa, joka oli ottanut hänen pastorinsa luoksensa, ettei hänen ollut tarvis nähdä tätä epäkristillistä menoa, ja Hawermannin mieli oli kuin miehen, joka on luopunut hyvästä työalastaan, jota rakkaudella on hoitanut, ja nyt näkee seuraajansa siinä tulevan turmiolle. Bräsig yksin ei ollut millänsäkään, hän piti päänsä pystyssä ja sanoi, että tämä levottomuus, joka vallitsi koko mailmaa, ei suinkaan ollut yksistään ihmisten keksimä, vaan Jumalan käsi oli siinä myöskin, kumminkin oli hän sen sallinut, ja ukkosen perästä oli ilma taas puhdistuva. "Ja sinä, Kaarlo", lisäsi hän — "teistä rouva Behrens ei puhu mitään — jos saan antaa sinulle neuvon, Kaarlo, niin tule huomenillalla mukaan Grammelinille, sillä mitään ihmissyöjiä ja kapinoitsioita emme ole, ja tiedätkö, miltä se minusta tuntuu? Ihan kuin ukkosenilma; kun sitä katselet tyynestä kamarista, näyttää se hirveältä, mutta ollessasi ulkona, sitä tuskin huomaatkaan".
Niin kävi siis Bräsig Rahnstädtin reformiyhtiössä, ja joka ilta tuli hän kotia ja kertoi, mitä siellä oli tapahtunut.
Eräänä iltana tuli hän kotia myöhempään kuin tavallisesti ja kertoi: "Tänään oli siellä aika rähinä, ja minä join pari lasia enemmän olutta, kuin tavallisesti, asian tärkeyden tähden. Näethän, nyt ovat kaikki päivätyöläisetkin ruvenneet reformiyhtiön jäseniksi, ja miks'ei? Olemmehan kaikki veljiä. Ja ne penteleen veijarit ovat saaneet päähänsä, että Rahnstädtin koko alue pitäisi uudestaan naitattaman ja jaettaman yhtä suuriin osiin ja jokaisen asukkaan pitäisi saada yhtä paljo maata, ja kaupungin metsästä pitäisi jokaisen saada syksyllä kaataa itselleen talven varaksi oikein komean pyökkipuun, sitte vasta olisi yhdenvertaisuus vallitseva ihmisten kesken. Mutta nyt nousivat maan omistajat tätä vastaan; he kyllä sanoivat rakastavansa tasa-arvoa, mutta omaisuudestansa he eivät tahtoneet luopua, ja Kurz piti pitkän saarnan pelloista ja niityistä ja sai todellakin taas kaupungin sonnin puheesensa sekoitetuksi; ja kun hän oli puheensa lopettanut, pidettiin häntä aristokraatina ja sysättiin ulos. Ja sitte otti räätäli Wimmersdorf puhuaksensa ja saarnasi teollisuusvapaudesta, mutta toiset räätälit kävivät heti hänen kimppuunsa ja ahdistivat häntä kovasti: tasa-arvoa he kyllä sanoivat harrastavansa, mutta ammattioikeuksiin ei saanut koskea. Silloin nousi taas eräs nuori mies puhumaan ja kysyi ivallisesti, mitenkä oli ompeliattarien laita? Voitaisiinko hekin ottaa ammattikuntaan, vai eikö? Ja kun vanhat räätälit eivät siihen tahtoneet suostua, nousivat nuoret miehet ompeliattarien oikeutta puolustamaan ja paiskasivat vanhat räätälit ulos ja ulkona oteltiin vielä kiivaasti. Ja sisällä salissa piti rehtori Baldrian pitkän puheen, jossa hän laverteli laveasti naisten vapauttamisesta, tai jostakin semmoisesta ja ehdotteli, että jos räätälimestarit eivät tahtoneet ottaa ompeliattaria ammattikuntaansa, niin perustettaisiin ompeliattarille oma ammattikunta, sillä he olivat yhtä hyvin meidän sisariamme kuin muutkin ammattilaiset; tämä hyväksyttiin, ja ompelumamselit ovat nyt ammattilaisia, ja niinkuin lähteissäni sain kuulla, aikovat ompeliattaret ylihuomenna, valkeissa vaatteissa ja sen vanhan keltanaamaisen piian johdattamina, joka tästä aina ohitse kulkee ja jota nimittävät 'mustalaiseksi', käydä rehtorin luona, häntä kiittämässä hänen puheestansa, ja antavat hänelle muistoksi villaisen ihokkaan ja alushousut".
"Bräsig! Bräsig!" huudahti Hawermann, "mitä tyhmyyksiä te toimitte! Menettelettehän ihan, kuin ei teillä enää olisi mitään esivaltaa, kuin saisitte te hallita ja vallita mielenne mukaan".
"Miks'emme sitä saisi, Kaarlo? Kukapa meitä estää? Me teemme päätöksiämme, niin hyvin kuin ymmärrämme, jos ei niistä mitään synny, niin ei niistä mitään synny, eikä niistä sinä ilmoisna mitään voi syntyäkään, sillä, näethän, asiassa on yksi mutka: kaikki tahtovat jotakin, vaan ei kukaan tahdo luopua mistäkään".