"Niin kai on laita, Sakari, ja minä luulen, ettei siitä mitään suurta vahinkoa voi tulla meidän pienelle kaupungillemme, sillä täällä on aina toinen toiselle vastapainona. Mutta ajatteleppa kuinka kävisi, jos päivätyöläisten päähän maalla johtuisi ruveta maatiloja jakamaan?"
"Eiväthän mahda semmoisiin ryhtyä!"
"Että saa sanoa omaksensa olkoonpa vaikka kuinka pienen tilkun maata, on juurtunut syvälle ihmisen luontoon, ja ne eivät suinkaan ole huonoimpia ihmisiä, jotka tätä halajavat. Katseleppa ympärilles! Kun käsityöläinen on jotakin koonnut, ostaa hän pienen puutarhan, vähäisen pellontilkun, josta hänelle on sekä hyötyä että huvitusta, ja palkkamies kaupungissa tekee samalla tavalla, kun hänellä vaan on siihen mahdollisuus tarjona niinkuin täällä; ja sentähden luulen minä, että palkkamiesten tyytymättömyys tässä kaupungissa ei mitään merkitse. Mutta päivätyöläisen laita maalla on toinen: hänellä ei ole mitään, omaisuutta, eikä voi edes kaikella säästäväisyydellänsä ja ahkeruudellansa sitä saavuttaa. Kun tämmöiset tuumat kerta hänen korviinsa tulevat ja hän asiaa ajattelemaan rupee ja ymmärtämättömät ihmiset vielä häntä yllyttävät, niin saatpa nähdä että siitä voi vielä tuhoja tulla. Niin", huudahti hän, "ensimäisen iskun saavat kyllä vaan pahat isännät kestää, mutta ken takaa, ettei isku satu hyviinkin?"
"Sinä voit olla oikeassa, Kaarlo, sillä tänään iltana sanoi Kurz minulle — nimittäin ennenkuin hän ulos paiskattiin —, että viime sunnuntaina muutamat päivätyöläiset Gürlitzistä olivat pitäneet omituisia puheita hänen tiskinsä edessä".
"Niin", sanoi Hawermann ja otti kynttilän, mennäksensä levolle, "minä en toivota kenellekään ihmiselle mitään pahaa, vaikka moni kyllä sitä olisi ansainnut, mutta pahasti on, että hyvät isännät saavat kärsiä pahojen kanssa ja että se hyvin ansaittu vitsaus, joka tavottelee yhtä ja toista, sattuu koko maahan".
Ja niin puhein lähti hän ja Bräsig sanoi itseksensä: "Toden totta! Kaarlo saattaa olla oikeassa, maalla voipi pahasti käydä, minun on pian meneminen Jokkumia ja pastori Gottliebiä katsomaan. No, Jokkumia ei mikään hätä vaaranna, hän ei ole ikipäivinään sanonut pahaa sanaa päivätyöläisilleen ja ne eivät myöskään sano mitään hänelle, ja pappilan Yrjö ei suinkaan ole mikään kapinoitsia".
Hawermann oli oikein arvostellut ihmiset, joiden kanssa hänellä niin kauvan oli ollut tekemistä: koko maassa liikkui levottomuus kuin kuumetauti. Oikeutettuja valituksia ja mitä järjettömimpiä ja hävyttömimpiä vaatimuksia kulki suusta suuhun rahvaan kesken, ja mitä alussa hiljaa kuiskailtiin korvasta korvaan, oli pian leimahtava ilmeiseen tyytymättömyyteen. Tähän olivat kartanoin omistajat enimmästi itse syypäät, he joutuivat ymmälle, kukin toimi omin päinsä ja omanedun pyyntö tuli vasta oikein selvästi näkyviin, kun kukin piti vaan huolta itsestänsä — kun vaan sai elää rauhassa väkensä kanssa, ei naapurista mitään välitetty. Sen sijasta, että rehellisellä omallatunnolla ja vanhalla totutulla ystävällisyydellä olisivat näinä aikoinakin kohdelleet väkeä, kyyrystelivät muutamat omain palkollistensa edessä ja suostuivat antamaan kaikkia, niitä ne tyhmyydessään vaativat, toiset ottivat korkeat sääret selkäänsä ja uhkasivat miekalla ja pistoolilla, ja minä olen nähnyt muutamia, joilla aina oli kaksi pyssyä muassaan, kun ajelivat omilla pelloillaan. Ja minkä tähden? Juuri sentähden ettei heillä ollut mitään hyvää omaatuntoa ja että ihmisrakkaus heistä oli jo aikaa kadonnut. — Tätä tietysti ei voitu sanoa kaikista tilanhaltioista.
Akselista ei sitä myöskään voitu sanoa, väkeänsä kohtaan ei hän koskaan ollut paha ollut, ja jos ei hän tavallisesti kova ollutkaan, voi hän kumminkin siksi tulla, jos hän pelkäsi asemansa isäntänä rupeevan horjumaan. Semmoisissa oloissa, kuin mailmassa nyt oli olemassa, tulee tavallisesti jokaisen oikea luonto näkyviin, niinkuin sitä myös humalaisista ihmisistä sanotaan, ja sen täytyi olla perhanan kokenut ja kylmäverinen mies, joka voi pitää silmällä koko tätä melskettä ja häiriötä, pysyä varovana ja katsella sitä kaukaa ja arvata, mikä hyvä, mikä paha oli, ja kuinka oli johtaminen alustansa näissä hyrskyvissä aalloissa. — Tähän ei ollut Akselilla kykyjä hän joutui pian ymmälle ja tarttui sokeasti kaikenkaltaisiin apukeinoihin, päästäksensä selville, ja niin tapahtui, että hän teki itsensä syylliseksi tilanhaltiain molempiin tyhmyyksiin: milloin myöntyi hän mielettömiin vaatimuksiin, milloin taas heräsi kyrassieriluutnantin luonto hänessä ja tarttui hän silloin pistooliin ja sapeliin. — Hänen alamaisensa eivät olleetkaan enää semmoisia, kuin ennen olivat olleet, ja siihen oli Aksel syypää: sillä välistä oli hän ottanut heiltä yhtä ja toista pientä, jota köyhä mies vanhan tavan mukaan pitää suuressa arvossa, ja välistä taas oli hän täysin käsin hyväntahtoisuudessaan jaellut heille kaikenlaisia armolahjoja ja oli herättänyt väessä himon enempään, sillä hän ei tuntenut ihmistä, erittäinkään köyhää maanviljeliää. Hän oli kiittänyt, väkeä, kun he laiskana olivat olleet, ja oli heitä moittinut, kun he olivat ahkeria olleet, sillä hän ei tietänyt kuinka paljo väki voi työtä tehdä. Lyhyesti sanoen, hän ei ollut kohdellut heitä oikeuden ja kohtuuden, vaan omien oikkujensa mukaan, ja koska hän viime ajoilla ei ollut millään hyvällä mielellä ollut, oli tyytymättömyys päivätyöläisten seassa kasvanut, ja mikä tähän asti ei heissä vielä tahtonut syttyä tuleen, niinkuin vanhan kovan tammipuun laita on, sen virikkeiksi tuotiin muualta yhä uusia tervaksia, niin että senkin viimein täytyi ruveta palamaan.
Jokainen tietää, että ainoastaan viallisista puista tämmöisiä virikkeitä saadaan, ja Akselin läheisyydessä, kasvoi semmoinen pilaantunut honka, josta monta tervaslastua voi lähteä: nimittäin Gürlitz. Tämä puu oli myös kerran terve ollut, mutta vaikka pastori Behrens oli tehnyt mitä oli voinut, sitä semmoisena pitääksensä, oli puu kumminkin sairastunut, sillä kukin niistä isännistä, jotka sitä toinen toisensa perästä olivat hallinneet, oli taittanut siitä oksan, ja tuo vanha tervanpolttaja Pomukkelskopp iloitsi oikein sydämestänsä, että puu oli viallinen, ja ajatteli vaan mitä mehuja hän siitä saisi lähtemään. Sillä löytyy todellakin — hirmuista kyllä — isäntiä, jotka enemmän pitävät rappiolle joutuneesta kuin hyvinvoivasta työväestä, ja jotka iloitsevat, että heidän alamaisensa ovat heille velkaa, sillä silloin voivat he heitä paremmin nylkeä. — Mutta Pomukkelskopp ei ollut ajatellut, että semmoinen viallinen, tervanen honka ukkosen tulen siihen iskeissä, palaa pikemmin ja paremmin kuin terve puu; ja herra ritariskartanon omistajan naapurit, jotka varsin hyvin tiesivät, että Gürlitzin väkeä kohdeltiin pahasti ja sentähden heistä usein olivat pilkkaa tehneet eivät myöskään ajatelleet, että se tuli, jonka Pomukkelskopp — tietysti tahtomattansa — oli sytyttänyt, kärventääksensä omaa selkäänsä, myöskin saattoi kerran polttaa heitä, ja niin tuli Gürlitz siksi ahjoksi, josta tuli levisi koko seutuun.
Gürlitzin päivätyöläiset olivat viinaan meneviä, sillä kartanossa oli viinakeittimö, josta he koko viikon kuluessa saivat viinaa velaksi, joka velka palkan maksupäivänä vedettiin pois heidän palkastansa; ehtimiseen juoksentelivat he myös kaupungissa ja veivät joka pennin, joka heille ylitse oli jäänyt, Rahnstädtiin, jossa he kyllä saivat tietää, miten laita mailmassa oli, ja näissä tilaisuuksissa olivat herrat puotimiehet myöskin selittäneet heille, mimmoiseksi mailman vielä pitäisi tulla, ja kun he sitte kotia tulivat, kaasivat he kaiken viina-viisautensa yhteen astiaan ja sytyttivät tämän onnettoman keitoksi palavien himojensa ja halujensa kanssa tuleen, niin että sen siniset, liehuvat liekit kohosivat korkealle ilmaan ja heidän nälkäiset vaimonsa ja lapsensa seisoivat aaveentapaisesti ympärillä ja pitivät tuon viallisen puun tervasta lastua — omaa hätäänsä ja kurjuuttansa — tulessa ja juoksivat sitte, tämä tulisoihtu kädessä, ympäri lähiseutua ja saivat viimein itse vanhan, rehellisen ja kovan tammipuunkin syttymään.