Ilmituleen ei se tosin heti leimahtanut, sillä sille oli vielä monta estettä voitettavana; vielä kuului järjellisten ihmisten hyväntahtoisia varoituksia, vielä oli vanha uskollisuus elossa, vielä oli muisto jälillä entisistä hyvistä töistä, vielä oli olemassa synnynnäinen oikeuden tunto, joka eksyneessäkin sielussa on hereillä ja kaivaa kärkensä omaantuntoon; ja tämä kaikki lankesi kuin kylmä sade taivaasta näille hehkuville hiilille ja esti tulen valloilleen pääsemästä, vieläpä Gürlitzissäkin. Mutta jos Gürlitziläiset olisivat voineet arvata isäntänsä ajatukset, niin olisi kyllä tuli pikemmin ilmileimahtanut, sillä Pomukkelskopin sielussa vallitsi milloin törkeä viha, milloin mitä kurjin pelkuruus, sillä hyvän omantuntonsa oli hän jo menettänyt ja entisistä hyvistä töistänsä ei hän myöskään voinut kerskata. Milloin huusi hän vimmoissaan: "Voi niitä lurjuksia! Lait ovat muutettavat! Mitä hyvää on hallituksesta, jolla on sotamiehiä, vaan joka ei niitä käytä? Mitä? Minun omaisuuteni on vaarassa; hallituksen pitää suojella minun omaisuuttani". Milloin kutsui hän poikansa Kustaan kartanolta sisään ja sanoi: "Sinä pöllöpää, mitä on sinulla puijien kanssa tekemistä, anna heidän puida mielensä mukaan, minä en tahdo torua väkeäni", ja kääntyi Kanasensa puoleen, joka istui jäykkänä kuin kanto ja katseli Pomukkelia, nenä pitkänä ja leuka terävänä, liikahtamatta edes päätänsäkään.
"Kanaseni", huudahti Pomukkelskopp, "minä tiedän mitä sinä ajattelet, sinä ajattelet, että minun pitää näyttää että olen mies; mutta se ei käy laatuun! Kyhkyseni! Meidän täytyy luovia, meidän täytyy luovia, varovaisella luovimisella saavumme ehkä vielä satamaan".
Kananen ei lausunut mitään tähän tuumaan, mutta näytti siltä, kuin ei hän puolestansa siihen suostuisi, ja Pomukkelskopp kääntyi Mallaan ja Sallaan: "Lapsukaiseni, ei hivaustakaan siitä, mitä täällä puhutaan! Minä tarkotan palvelusväelle! Ja olkaa ystävällisiä heitä kohtaan ja pyytäkää rakasta äitiänne, että hänkin on ystävällinen. Herranen aika, olenhan minä aina pitänyt ystävällisyydestä".
Ja Malla ja Salla kävivät nyt Kanasen kimppuun: "Äiti kulta, ette ole kuulleet, ette tiedä vielä mitä kummia on tapahtunut; Juha Jokkum on kertonut, että päivätyöläisten vaimot ovat piesseet nokkosilla erään kartanonomistajan. Äiti, meidän täytyy olla mielinkielin; muuten ei käy hyvin, muuten ei käy hyvin!"
"Te olette hulluja kaikki!" sanoi Kananen ja siirtyi ovea kohden. "Minäkö pelkäisin semmoisia roistoja?" huudahti hän ja lähti ulos ovesta.
Mutta tämä, asiain näin ollessa, melkein luonnoton urhollisuus oli jotakin varsin yksinäistä, sen täytyi ilman muiden apua ihan hyödyttä raueta tyhjään, sillä Mukkel, joka tuskallisesti pelkäsi rajun ilman puhkeemista, ei antanut itseänsä kiihottaa, ei houkutella, ja tämän hiljaisen, yksinkertaisen perheen muut jäsenet pitivät tällä kertaa isän puolta.
"Lapsukaiset", huudahti isä, "jokaista tulee kohdella ystävällisyydellä. — Ne perhanan roistot! Kukapa olisi sitä muutamia kuukausia takaperin voinut ajatella? Filip ja Natti, te ette saa lyödä kylän lapsia ettekä maalata enää vanhan Brinkmannin selkään aasinpäätä! — Senkin roistot! Mutta tuo kirottu Rahnstädtin reformiyhtiö ja juutalaiset ja puotimiehet ovat heitä yllyttäneet; mutta malttakaapa…!"
"Niin, isä", sanoi Salla, "ja kankuri Rührdanz on jo ruvennut Rahnstädtin reformiyhtiön jäseneksi ja muut kylän asukkaat aikovat myös mennä sinne; siitä voi tuho tulla".
"Herranen aika, se on kyllä mahdollista! Mutta, malttakaapa, kyllä minä siihen mutkan muistan, minä rupeen itse yhtiön jäseneksi".
"Te?" huudahtivat molemmat tyttäret yhtä haavaa, ikäänkuin aikoisi heidän isänsä omalla kädellään pistää talonsa tuleen.