"Se onkin kai paras, se", sanoi Kalsow. — "No, väki, tulkaa nyt!" ja he menivät työhönsä.
Mutta nyt, kun päivätyöläisistä oli päästy, kääntyi Bräsig Jokkumiin päin, ja kaikki se arvoisuus, mitä hän ryhdillään voi osottaa, kaikki se valta, jolla hän Jokkumia jo monta vuotta oli johtanut, tuli nyt käytäntöön, tätä raukkaa suuriherttuallista arentimiestä ahdistettaissa, ja Bräsig sanoi: "Mitä? Sinäkö olisit hullu? Sinä olet yhtä vähän hullu kuin Sulttaani ja minä; mutta tyhmä olet sinä. Miksikä ovat sinun rakkaat — piti sanoa — manalaan menneet — piti sanoa — perhanan vanhempasi sinua mailmaan saattaneet? Siksikö, että sinä pitäisit puheita ja kiduttaisit rakasta vaimoasi, joka viisikolmatta vuotta on imettänyt sinua rinnoillansa kuin äskensyntynyttä lasta? Tule nyt heti muassa ja pyydä häneltä anteeksi ja sano, ettet sitä enää koskaan tee".
Ja Jokkum olisi kyllä tämän kaiken tehnyt, mutta anteeksipyytäminen, eli kumminkin se tapa ja se muoto, millä Bräsig sitä vaati, tuli häneltä säästetyksi, sillä rouva Nüssler ilmaantui samassa oveen: — "Jokkum, Jokkum! Mitä rumia töitä olet sinä tehnyt!"
"Niin, äiti…"
"Jokkum, sinä saatat minun vielä hautaan!"
"Ja sen vielä päälliseksi tuolla kirotulla mahtavalla puheellaan", puhkesi Bräsig sanomaan.
"Äiti, enhän minä enää…"
"Ah, Jokkum, minä en luule, että sinä siitä voit luopua, sinä olet sen kerta saanut päähäsi, ja saatpa nähdä, se tulee uudestaan".
Jokkum vakuutti nyt saaneensa jo tarpeeksi puheen pitämisestä.
"Suokoon Jumala, että niin olisi!" sanoi rouva Nüssler, "ja ettäs näet, että minäkin myönnyit sinun, tahtoosi, niin saapi Rudolf kyllä minun puolastani ja ylihuomenna pitää häitänsä".