Sakarias Bräsig siirtyi siis salin toiseen päähän ja siellä hän istui kuin ukkosen ilma, joka joka hetki uhkaa puhjeta valloilleen.
Sihteeri Rein tuli valituksi esimieheksi, hän soitti siis kelloa, sukelsi tynnyriin ja kiitteli kokousta tästä suuresta kunniasta ja lausui viimeiseksi: "Hyvät herrat, ennen kuin rupeemme keskustelemaan köyhyys-asiasta, on minulla ilo ilmottaa teille, että herra ritariskartanonomistaja Pomukkelskopp Gürlitzistä on pyytänyt päästä yhtiömme jäseneksi. Luullakseni ei kellään ole mitään sitä vastaan, että hän otetaan yhtiöön".
"Vai niin?" kuului eräs sapikas ääni hänen takanansa, "tiedättekö sen niin tarkoin? Minä pyydän puheen vuoroa", ja kun uusi presidentti katsahti taaksensa, seisoi pehtori Bräsig jo jähdytysastian laidalla.
"Herra pehtori Bräsigillä on puheen vuoro", sanoi esimies ja Bräsig tunkihe tynnyriin.
"Kansalaiset!" alotti hän, "kauvanko aikaa siitä on, kun me täällä Grammelinin entisessä tanssisalissa vannoimme vapautta, tasa-arvoa ja veljyyttä? Vapaudesta en tahdo tässä mitään puhua, kosk'en tässä viheliäisessä suppilossa edes voi liikuttaa ruumistani; tasa-arvosta en myöskään tahdo mitään lausua, sillä mitä meidän uuteen esimieheemme tulee, on hän meille hyvänä esimerkkinä, sillä hän käyttää aina harmaata nuttua, eikä niinkuin muutamat sinistä hännystakkia kiiltäväin nappien kanssa; mutta veljyydestä tahdon minä puhua. — Kansalaiset! minä kysyn teiltä, onko se veljyyttä, että toinen tahtoo vedättää toiselta veljeltänsä saappaat pois jalasta? Kun toinen tahtoo hypyttää lähimmäistänsä kuin harakkaa lumessa tahi liejussa, jos lunta ei ole? Ja että toinen tästä sitte kerskailee joka paikassa, ja tällä tavoin häpäisee lähimmäistänsä? Minä kysyn teiltä, onko se veljyyttä? ja sanon: herra Samuli Pomukkelskopp on niin veljellinen. Ja muuta mitään en tahtonut sanoa".
Hän astui alas puhelavalta ja niisti nenäänsä, ikäänkuin olisi hän tahtonut torven toitahuksella lopettaa puheensa.
Räätäli Wimmersdorf sai hänen perästänsä puheen vuoron. Hän piti sitä suurena kunniana Rahnstädtin reformiyhtiölle, että eräs kartanonomistaja tuli sen jäseneksi; hänen tietääksensä, oli tämä ainoa sitä laatua, sillä herra Zanzelia, vaikka hänelläkin oli maatila ja myös oli yhtiön jäsen, ei voitu lukuun ottaa, sillä hän ei tehnyt ostoksiaan Rahnstädtissä eikä teettänytkään siellä mitään tarpeitansa. Hän puolestaan äänesti herra kartanonomistajan eduksi.
"Hyvä!" kuului kautta salin. — "Wimmersdorf on oikeassa! — Kummi, sinä olet oikeassa! — Mistä me eläisimme, jos emme olisi hyvässä sovussa niin mahtavain miesten kanssa?"
"Minä en ajattele samalla tavalla", sanoi rakennusmestari Schulz ja tuli vitkalleen näkyviin tynnyristä, ikäänkuin lihava etana kuorestaan: "Räätäli Wimmersdorf — lörpötystä! — lörpötystä! Onko Gürlitzin patruuni ennen meistä välittänyt, onko hän ennen rätinkinsä maksanut, ennen kuin hän meitä tarvitsi? Miksikä seisoo hän täällä salissa, kun hänestä äänestetään? Eikö hän voisi nöyrästi mennä ulos? Mutta mitäpä vielä! Hänkö sitä tekisi! Ja miksi ei hän sitä tee? Sentähden että hän on suurmooguli, Minä sanon: ulos! ulos!"
Ja etana vetäytyi taas kuoreensa, mutta hänen puheensa oli tehnyt mahtavan vaikutuksen! "Ulos! ulos!" huusivat muutamat, ja toiset huusivat: "Pitkittäkää, pitkittäkää! Alkakaa uudestaan!" ja eräs suutarinsälli, oikea koiranhammas, lauloi selvästi kuuluvalla äänellä: