Ja kun Hawermann muutaman askelen oli astunut, palasi veri taas hänen kasvoihinsa ja nyt valtasi hänet kiireinen levottomuus, hän kyseli sitä ja tätä: keneltä Kurz oli lannan ostanut, milloin se oli ajettu, mistä se oli ajettu, mimmoinen mies teurastaja Krüger oli; ja sitte seisahtui hän taas, ja laski paketin kokoon ja katseli vakstuukin laskoksia ja sinettiä, niin että Kurz kokonaan unhotti kiukkunsa ja katseli ällisteli vanhaa pehtoria, mitähän nyt lie tapahtunut, että vanhusta niin suuresti liikutti hänen lantansa ja kymmenen taaleriansa. Viimein täytyi Bräsigin ilmottaa hänelle asian, mutta samassa uhkasi hän Kurzia hirmuisella kirouksella, jos Kurz vaan sanasenkin hiiskahtaisi tästä muille: "sillä", päätti hän puheensa, "te olette sitä lajia ihmistä, jotka eivät voi pitää suutansa kiini".
Ja sitte seisoivat he taas yhdessä maantiellä ja arvelivat aprikoivat, mitenkä vakstuuki oli tullut teurastaja Krügerin tarhaan, sillä Kurz ja Bräsig olivat siitä vakuutetut, ettei teurastajalla ollut mitään asian kanssa tekemistä; hän oli siksi liian kunniallinen mies.
"Niin", sanoi Hawermann, ja se entinen pontevuus, vakaisuus ja neuvollisuus, joka hänen surunsa ja kaihonsa aikana oli hänestä luopuneet, tuli taas täydellisesti takasin, "niin, mutta mahdollista on, että joku naapuri on sen viskannut sinne; asuuko teurastaja yksin talossa?"
Pihanpuolisessa rakennuksessa sanoi Kurz olevan hyyryläisiä, mutta keitä ne olivat, ei hän tietänyt.
"Minun on meneminen pormestarille", sanoi Hawermann, ja kun olivat kaupunkiin tulleet, meni hän suoraa päätä hänen luoksensa. Kurz tahtoi mennä muassa, mutta Bräsig pidätti häntä: "Me kumpikaan emme ole mitään kadottaneet". Ja kun hän Kurzin talon edessä, sanoi hänelle jäähyväiset, lisäsi hän: "Te olette mitä ilkeimmällä tavalla tänään minua loukanneet; mutta minä annoin teille anteeksi tuon 'aasin selässä ratsastelemisen'; mutta jos te hiiskahdatte vaan sanankin jollekin Kaarlo Hawermannin asioista, niin minä väännän teiltä niskat nurin. Te vanha siirappisissi, te!"
Hawermann tapasi pormestarin kotona, hän kertoi hänelle löydöstänsä, hän pani vakstuukin kokoon entisten laskoksien jälkeen, ja pormestari kävi yhä uteliaammaksi ja sanoi vihdoin: "Jaa, todellako! Olihan paketti minunkin kädessäni, kun minä kirjotin sanansaattajalle matkapassin; ja heti perästä päin tapahtuneen tutkinnon johdosta muistan minä vielä varsin tarkkaan, miltä se näytti, ja jos minun itse olisi todistaminen, täytyisi minun tunnustaa, että tämä on ihan sen näköinen tahi sama. Mutta hyvä Hawermann, tämä on hyvin epävarma todistuskappale, sillä teurastaja Krügerillä ei varmaankaan ole mitään asian kanssa tekemistä; hän on meidän parhaimpia porvareitamme, hänestä ei voi semmoista uskoa".
"Mutta talossa sanotaan asuvan vielä muitakin ihmisiä pihanpuolisessa rakennuksessa".
"Se on totta, se! Malttakaapa, kenpä asuu vielä talossa? No, saammepa sen heti tietää". Ja hän soitti kelloa ja sisäpiika tuli sisään: "Wiikka, kuka asuu piharakennuksessa teurastaja Krügerin talossa?"
"Siellähän asuu Kählertin leski ja kankuri Smidt", vastasi Wiikka.
"Smidt? — Smidt? Onko hän sama kankuri Smidt, joka on erotettu vaimostansa?"