"Kaarlo", sanoi hän vihdoin, "minä iloitsen suuresti sinusta, sinä olet taas saanut ripeyttä ruumiisesi ja saatpa nähdä, että se tekee sinulle hyvää. Mutta sen minä sanon sinulle, sinun pitää hankkia itsellesi asianajaja. Ota herra sihteeri Rein avuksesi; hän on koko perhana mieheksi, hän osaa käännellä ja väännellä itseänsä, vaikka hän kyllä on pitkä. Yksin et pääse perille, mutta hän voi sinua auttaa, ja jos niin tahdot, niin voin minä ottaa asian puheeksi reformiyhtiössä, että kansalaisesi sinua auttavat".
"Bräsig, minä rukoilen sinua Jumalan tähden! Kuinka voit sinä ruveta semmoista torvella toitottamaan! Minä olen jo ilmankin pahasti peloissani, että Kurz sen ilmaisee".
"Kurz? Ei, Kaarlo, hänen puolestansa voit olla rauhassa; tänään ei hän vielä sitä kenellekään ilmaise, sillä minä kävin hänen luonansa ja pärmänttäsin häntä silmät ja korvat umpeen ja, saatpa nähdä, huomenna on hänellä kuhmu kurkussa, niin ettei hän saa lähtemään eläväistä sanaa suustansa".
"Kurzilla kuhmu kurkussa? Mitä joutavia sinä jaarittelet, Bräsig?" huudahti Hawermann ja hänen oli nauraminen levottomuudessaankin.
"Kaarlo, älä sitä naura! Näethän, hänen tammallansa on kurkkutautia, sen sanoi hevoslääkärikin ja määräsi, että se vanha kaakki erotettaisiin muista tovereistaan tarttuman välttämiseksi, ja nyt pyörii Kurz yhä pummulilla topatussa yönutussaan sairaan tamman luona ja tunnustelee häntä sieltä ja täältä ja juoksee sitte taas terveitten hevosten luo tiedustelemaan niidenkin tilaa, ja saastuttaa sillä tavoin nekin, sillä tauti aina tarttuu yönutun pummulitopinkiin — pummulivaate on nimittäin mitä luotuisin tarttuman — levittäjä — ja saatpa nähdä, hän saastuttaa vielä itsensä ja huomenna on hänellä kurkku täynnä kuhmuja. Pääntauti tarttuu, miks'ei kurkkutauti tarttuisi?"
Hawermann sai kovin levottoman yön; mutta vaikk'ei hän ollut silmäänsä ummistanut, oli hän seuraavana aamuna kuitenkin virkku, toivon kipenä oli pudonnut hänen synkkään yöhönsä ja valaisi sitä avaralta, mutta huoneessa ei hän voinut olla, nuo neljä seinää ahdistivat hänen sydäntänsä, hänen täytyi saada enemmän tilaa levottomuudellensa, ja jo aikaa enemmin, kuin Bräsig k:lo yhdeksältä meni raatihuoneesen, niinkuin pormestari oli käskenyt, käveli Hawermann pitkin rauhallista polkua läpi vihantavien toukopeltojen. Ja mikä ihana, kevät nyt oli! Tuntui ihan, kuin puhuisi taivas maalle: "Ole hyvässä turvassa ja toivo!" ja ikäänkuin puhuisi maa taas ihmisille: "Olkaa hyvässä turvassa ja toivokaa!" ja vanhalle pehtorille puhui se myös kevään vihannuuden ja lintujen laulun kautta. "Ole hyvässä turvassa ja toivo!"
Mutta taivas ei pitänyt maalle sanaansa, sillä seuraava vuosi oli katovuosi; maa ei pitänyt sanaansa ihmisille, sillä seuraava vuosi oli nälkävuosi; oliko se pitävä sanassa tälle vanhuksellekaan? Hän ei sitä tietänyt, mutta hän luotti sanansaattajaan. Hän kävi yhä edemmäksi, hän kävi läpi Gürlitzin, hän astui samaa polkua, jota hän kerta palmusunnuntaiaamuna oli astunut Fransin kanssa, silloin kun hänen tyttärensä pääsi ripille. Hän tiesi, että sinä päivänä Fransin povessa ensimäisen kerran rakkaus oli herännyt — tämä nuori mies oli hänelle siitä kerran kirjottanut; hän kirjotteli usein hänelle — ja suuri katkeruus täytti hänen mielensä, että onni, joka niin hiljaisena ja puhtaana oli hiipinyt kahteen viattomaan sydämeen, tuli häirityksi ja runnelluksi toisen ihmiseni mielettömyyden ja vääryyden kautta, ja hän poikkesi oikealle kädelle Reksowiin vievälle polulle, ettei hänen ollut tarvis mennä Pümpelhagenin puiston kautta. Täällä tapasi hän tytön, jolla oli lapsi käsivarrella, ja likemmäksi tultuansa, seisahtui tyttö ja huudahti: "Herranen aika, herra pehtori! Herra pehtori! Enpä ole teitä pitkään aikaan nähnyt".
"Hyvää päivää Sofi", sanoi Hawermann ja katseli lasta, "mitenkä on sinun laitasi!"
"Ah, herra, huonosti on minun laitani: Kristian Däsel on puhunut asiasta herran kanssa, että saisimme naida toinen toisemme, ja herra ajoi hänet pois ja minun aikoi hän myös ajaa pois, mutta armollinen rouva ei sitä sallinut. — Aa, haluatko maahan, no juokse sitte!" sanoi Sofi lapselle, joka sätki käsin ja säärin, päästäksensä maahan. "Tähän aikaan päivästä", pitkitti Sofi puhettansa, "on minun aina käyminen lapsen kanssa ulkona, sillä armollinen rouva häärii talouden toimissa, ja pienokainen tahtoo juosta hänen perässänsä".
Hawermann katseli lasta. Lapsi poimi kukkia ojan pyörtynällä ja tuli hänen luoksensa, Juhanneksen kukka kädessä: "Se! — Mies!" sanoi lapsi ja pani kukkasen Hawermannin käteen, ja Hawermannin mieleen jolahti samanlainen kukka, jonka monta pitkää vuotta sitte samanlainen lapsi — hänen oma lapsensa — oli pistänyt hänen käteensä, ja hän nosti lapsen ylös maasta ja suuteli sitä, ja lapsi silitteli hänen harmaita hapsiansa: "ai! ai!" ja hän laski lapsen taas maahan ja kääntyi pois päin ja sanoi: "Sofi Degel, riennä kotia, rupee pian satamaan". — Ja kun Hawermann astuskeli edelleen, putoeli kevätsade hiljaisina pisaroina maahan, ja hänen sydämensä oli virkistynyt, niinkuin sade virkistää nuorta orasta. Mihinkä oli nyt hänen vihansa joutunut?