"Hänellä mahtaa olla paljon työtä ja ansaitsee paljon rahaa".
"Johan nyt, herra pormestari, kankuri! Ja se on semmoista tointa, että kaikki naapurit heti kuulevat milloin tuolit ovat käymisessä, ja päiviä kuluu useampia, jolloin en kuule niiden sälinää. Ei, hänellä mahtaa olla tallella säästöjä".
"Ja hän elää muutenkin hyvästi?"
"Kyllä vaan? Hänellä on lihaa joka päivä, ja minä olen sanonut vaimolleni: saatpa nähdä, olen minä sanonut, että ainoastaan oivallisen lampaan- ja häränlihan tähden Kählertska pyrkii päästä hänen vaimoksensa".
"No, herra, Krüger, sanokaapa minulle vilpittömästi — tämä pysyköön meidän kahden kesken! — pidättekö te sitä miestä kaikin puolin rehellisenä miehenä?"
"Pidän, herra pormestari, semmoisena pidän minä häntä. Aa, semmoisissa asioissa olen minä tarkka; minulla on ollut hyyryläisiä, jotka kartanolla saavat tikun sormeensa ja kun kyökissään sen pois vetävät, onkin se neljää jalkaa pitkä halko minun parhaasta pinostani, ja kun he käyvät etehisessä, putoo sattumalta naula naudanlihaa heidän takintaskuunsa, ja omenat omenapuistani varisevat aina heidän puolellensa. Mutta hänen laitansa ei ole niin; hän ei koske milloinkaan mihinkään".
Pormestari oli hyväntahtoinen mies, kunnon mies; mutta tätä nykyä ei tämmöinen hyvä todistus tästä hänen kanssaihmisestänsä ollut hänelle ensinkään mieleen, hän olisi ennemmin nähnyt, että ihmiset olisivat pitäneet kankuria lurjuksena. Semmoista on vaikea selittää; mutta se on vaan varmaa, että ihmisen luonnossa on monta pohjatonta syvyyttä, ja että semmoinen syvyys, jos se on auennut tuomarin eteen on nielaissut tuhansia viattomia ihmisiä. — "Tuomari tuomitse oikein! Jumala on sinun herrasi ja sinä olet hänen palveliansa!" on kaunis lause, jonka isäni opetti minulle jo lapsena; mutta ihmisellisen luonnon ilkeys ei anna sen aina vallita, puhumattakaan siitä ilmeisestä pahuudesta, joka siitä etsii etuansa.
Teurastajamestari meni ja pormestari käveli edes takasin huoneessaan ja arveli aprikoi päässään, kuinka hänen oli menetteleminen, saadaksensa selville, millä tavalla vakstuuki oli tullut teurastajan tarhaan. Kaksi seikkaa yllytti häntä tätä asiaa tutkimaan, ensiksikin sääliväisyys Hawermannin kanssa ja toiseksi se luja vakuutus, että tämä oli sen saman rahapaketin kääre, jota hän kerran itse oli pitänyt kädessänsä. Mutta miten hän arvelikin, mitään varmaa osviittaa, jota hän olisi seurata voinut, ei hän vielä löytänyt; mutta sen verran tiesi hän jo kumminkin, että kankurin erotettu vaimo vielä yhä piti yhteyttä kankurin kanssa.
Hawermann käveli myös huoneessaan edes takasin pikaisilla levottomilla askelilla. Ah, kuinka mielellään olisi hän tahtonut ilmottaa lapsellensa ja pastorin pienelle rouvalle näinä uudet toiveensa! Mutta miksikä saattaisi heidän sydäntänsä levottomuuteen? Olihan hänellä tekemistä omastansakin kylliksi.
Bräsig istui tuolilla ja seurasi yhä silmillään Hawermannin kulkua lattialla, niinkuin Sulttaani teki, nähdessään Jokkumin panevan lakin päähänsä.