"Se on Fransilta", sanoi Hawermann ja kiskoi äkkiä kirjeen auki; hänen kätensä värisi, tätä tehdessään. Frans oli tosiaan usein hänelle kirjottanut, mutta joka kerta oli Hawermann joutunut levottomuuteen, kun hän sai häneltä kirjeen, ja joka kerta oli hän kahdella päällä, pitikö hänen sanoa tästä kirjevaihdosta mitään lapsellensa vai eikö. Tähän asti ei hän ollut hänelle siitä mitään sanonut. — Hän luki; kirje oli täynnä ystävyyttä ja vanhaa uskollisuutta; joka sana muistutti entisiä aikoja, mutta ei yksikään viitannut hänen rakkauteensa. Lopussa kirjotti hän, että hän vielä Juhannukseen asti oli viipyvä Parisissa ja sitte oli tuleva kotia. Tämän viimeisen ilmotti Hawermann Bräsigille, pistäissään kirjeen taskuunsa.
Bräsig oli sillä aikaa käynyt ajatuksissaan edes takasin, ja Hawermann olisi kyllä kuullut, mitä hän itseksensä pakisi, jos ei hänen mielensä olisi niin ollut kiintynyt kirjeesen.
"Kummallista, varsin kummallista! Tämähän on ikäänkuin viittaus ylhäältä! Sitä vastaan ei ole pormestarilla mitään sanomista. Parisilla ei ole mitään todistusten kanssa tekemistä; tämä on kokonaan yksityinen asia. — Kaarlo", sanoi hän vihdoin ääneensä ja seisoi Hawermannin edessä ja loi häneen semmoisen katseen, jommoisen pormestari aamulla oli luonut kankuriin, kun hän häntä tutki. "Kaarlo, sano minulle puhdas totuus: tietääkö nuori herra von Rambow, se tahtoo sanoa, sinun entinen oppilaasi, että sinä ja rouva Behrens tiedätte, että hänen ja Lovisan välillä on jotakin tapahtunut, josta ei kukaan saa tietää?"
"Ah, Bräsig, minä en ymmärrä…"
"Hyvä, Kaarlo, minä huomaan etten lausunut ajatustani oikein selvästi: minä arvelen, että onko hänen ajatuksensa, että sinä ja rouva Behrens ajattelette, että minä ajattelen hyvää hänen rakkaudestansa Lovisaan, ja että te olette sen minulle sanoneet. Se on minun ajatukseni, sano nyt mikä on sinun ajatukses".
"Että sinä sen tiedät, tietää hän, ja että sinä ajattelet siitä hyvää, tietää hän myöskin; mutta mitä kuuluu se tähän?"
"Hyvä, Kaarlo; pane mieleesi jokainen sana! Mutta minun on nyt meneminen, minä olen täksi illaksi kutsunut David Bergerin pasunaenkeleinensä ja reformiyhtiön kaikki miespuoliset jäsenet Grammelinille punssille, ja nyt on minun paneminen kesti toimeen. Hyvästi siis, Kaarlo!" ja hän meni, mutta tuli taas sisään: "Kaarlo, sano rouva. Behrensille, etten tule illalliselle. Jos ilmottaisin hänelle jotakin punssista, antaisi hän vielä minulle muistutuksia; ja älä hämmästy, Kaarlo, jos tänä yönä tulen myöhään kotia. Avain on minulla." Mutta hän tuli vieläkin takasin ja sanoi: "Kaarlo, mitä tehtävissä on, on tehtävä."
"Sen minä uskon", sanoi Hawermann, sillä hän luuli Bräsigin punssia tarkottavan, "sinä toimitat kyllä asiasi hyvin."
Bräsig nyykäytti päätään, ikäänkuin vakuutukseksi, että Hawermann voi täydellisesti häneen luottaa, ja meni…
Hawermann istui kamarissaan ja luki vielä kerran kirjeen läpitse, ja ken voisi häntä moittia, että sen riveistä sarasti kaikenlaisia suloisia toiveita hänelle vastaan? Se lempeä ystävyys, jota kirje huokui, tuntui hänestä hyvältä, kuin kevätilma aamulla, ja tuo vilpitön pakina soi suloiselta hänen korvissansa kuin lintujen laulu aamulla. Oliko toivo taas pettävä hänet? Aika oli sen osottava! Ah, aika ja toivo! Ne seisovat vastatusten kuin yö ja päivä; monen ihmisen, joka pitkän yön perästä taas uskaltaa sydämensä pohjasta toivoa ja näkee onnen ensimäisen kajotuksen sarastavan pimeällä taivaalla, tempaisee aika pois, ennen kuin päivä on korkeimmallaan!