"No, siinäpä te olette!" huudahti rouva Behrens harmissaan ja koetti uutta tikkua. "Vihdoinkin tulette kotia!" toinen tikku. "Te luikertelette päiväkaudet kaupungissa", taas uusi tikku; "mutta te käytte kai silmät kiini" — kaksi tikkua yht'aikaan — "ja korvat ummessa!" — taas uusi tikku. — "Te tiedätte muuten kaikki" — yksi tikku — "ja jos niiksi tulee, niin ette tiedä mitään" — kolme tikkua yhtä haavaa.
Bräsig oli rouva Behrensiä kohtaan aina hyvin nöyrä ja kohtelias, hän otti sentähden laatikon hänen kädestänsä ja sanoi: "Sallikaapa minun koettaa!" yksi tikku. — "Mitä te tällä pakinalla tarkotatte?" — toinen tikku. — "Olenko minä teitä jollakin tavoin loukannut?" — kolmas tikku. — "Kurz voi kuurata kurkkuansa tikuillansa!" — kaksi tikkua. — "Minkä hänessä pitäisi syttyä, se ei syty, ja minkä ei pitäisi syttyä, se syttyy", — kolme tikkua. — "Näillä riivatuilla on kai myöskin kurkkutautia!" ja niin paiskasi hän koko laatikon pöydälle ja veti omat tuluksensa ulos taskustansa ja iski tulta.
"Bräsig", sanoi rouva Behrens ja kokoili huolellisesti käytetyt tikut takasin laatikkoon, "minä olen hyvin vihainen teille. Minä en ole utelias; mutta kun jotakin tapahtuu, mikä koskee Hawermannia ja Lovisaa, niin on minulla kai lähin oikeus saada siitä tieto. Miksikä täytyy pikku Annan kertoa minulle, minkä te jo aikaa olisitte voineet minulle ilmottaa, sillä te olette sen tietäneet, minä näen sen teidän silmistänne, te olette sen tietäneet".
"Mitä sitte?" kysäisi Bräsig ja oli olevinansa oikein tyhmä; mutta pastorin rouva oli kovin suuttunut, sillä hän piti itseänsä pahasti petettynä ja sanoi:
"Aiotteko vielä tehdä itsenne viattomaksi? Minä tiedän varmaan, että te tiedätte kaikki, ettekä kuitenkaan sano minulle mitään?" ja nyt rupesi hän ammentamaan uutisia vanhukselta ja pikku asessori ahdisti myös häntä pahasti; yhä hienommaksi ja hienommaksi punoivat nuo molemmat naiset paulojansa ja tyhjensivät niillä Bräsigin kaikesta, mitä hänellä oli sydämellä, sillä vaikeneminen ei ollut oikeastaan Bräsigin asia, ja kun hän vihdoinkin epätoivossaan huusi: "Niin, nyt en tiedä enää mitään", silloin asettui pieni pyöreä pastorin rouva hänen eteensä ja sanoi: "Bräsig, minä tunnen teidän, minä näen sen teidän kasvoistanne, että te vielä tiedätte jotakin. Puhukaa suunne puhtaaksi! Mitä te vielä tiedätte?"
"Rouva kulta, se on yksityinen asia".
"Se on yhdentekevä: ilmi pitää sen tulla!"
Ja Bräsig kierteli tuolillaan sinne tänne ja katseli oikealle, ja vasemmalle puolelleen; mutta siinä ei auttanut, hänen oli puhuminen ja hän lausui vihdoin: "Minä olen kirjottanut Frans von Rambowille Parisiin; mutta Kaarlo ei saa siitä tietää saada".
"Parisiin!" huudahti rouva Behrens ja pisti kätensä kupeisinsa, "nuorelle herralle von Rambowille! Mitä on teillä hänelle kirjottamista? Te olette kirjottaneet jotakin Lovisasta, minä näen sen teidän silmistänne! Niin, te olette jotakin kirjottaneen ja mitä minä tuskin olisin uskaltanut ajatella, sen olette te tehneet!" ja hän juoksi kellonnuoraan ja soitti voimainsa perästä: "Wiikka, juokse postiini postimestarin on heti antaminen pois se kirje, jonka pehtori Bräsig on kirjottanut parisiin".
Tarattarattaraa! puhalsi postimies ja vei Bräsigin kirjeen torventoitotuksella juuri samassa pastorin rouvan nenän ohitse, suoraa päätä Parisiin, ja pastorin rouva vaipui vihan vimmassa sohvankulmaan, ajoi Wiikan takasin kyökkiin ja — valitettavasti on meidän tunnustaminen — hänessä heräsi melkeinpä pieni napina Jumalaa vastaan, että hän juuri tänään kenties ensimäisen kerran — salli Rahnstädtin postia lähteä oikealla ajalla, viemään Parisiin Bräsigin tyhmyyksiä. Bräsig vakuutti kivenkovaan toimittaneensa asiat mitä hienoimmalla tavalla, kirjeessä ei ollut havaittavana mitään epäluulonalaista.