Rahnstädt, Maaliskuun 13 p. 1848.
Teidän korkean Armonne kaikkein nöyrin
Sakarias Bräsig, entinen pehtori ja nykyinen asessori.
Jälkikirjotus.
Yhdestä toiseen! Tätä kirjettä kirjotan postimestarin rouvan kaikkein pyhimmässä suojassa, sillä postimestari on minua nimenomaan sitä varten sinne sulkenut ja hän on vannonut minulle pysyvänsä asiasta vaiti. Tämä kaikki tapahtuu salaisuuden vuoksi, sillä Hawermann ja pastorin rouva ja Lovisa eivät tiedä tästä mitään; mutta Lovisa on antanut minulle tämän postipaperin, se tulee häneltä, ja luullakseni on tämä oleva Teille suureksi iloksi, kun muistelen nimittäin omia nuoruuteni aikoja, jolloin minulla yhtä aikaa oli kolme morsianta. Mutta Lovisa onkin kaikessa rakkaudessaan ja surumielisyydessään vanhan isänsä hellin holhooja ja muille ihmisille koko sukupuolensa kallis helmi. — Jos saan Teiltä vastauksen, ettei Teillä ole mitään sitä vastaan, kirjotan vielä useammin niistä vankeuteen pistetyistä ilkiöistä. Jos sunnuntaista viikon perästä taas olette näillä seuduilla, niin kutsun Teitä meidän veljeyspaaleihimme; kaikki ompelumamselit on myös kutsuttu.
Sama.
Lopetettuansa tämän raskaan työnsä, koputti hän ovelle, ja kun postimestari aukaisi oven ja päästi hänen ulos, seisoi hän, hiki otsassa.
"Herranen aika", huudahti postimestari, "miltä te näytätte! Eikö niin? Tottumaton työ tuottaa känsiä käsiin". — Samassa otti hän kirjeen Bräsigin kädestä ja pani sen kuverttiin ja kirjotti osotteen: herra von Rambow, ja pani sen vielä toiseen kuverttiin, jonka päälle hän kirjotti: Meklenpurin lähettiläskunnalle Parisissa, Bräsig maksoi kuusitoista groschenia edeltäpäin ja kirje voi nyt Jumalan nimessä lähteä matkaan, sillä postimies, joka sen oli ottava mukaansa, odotti postihuoneen edessä. Ja postimestari lauleli häkissään: "Leipzigin ylioppilas kirjotti äsken kotians: äiti armas, sanokaa, saako tyttö rakastaa?" ja kun Bräsig astui ulos ovesta, lauloi hän: "Custine pikajuoksian Parisiin laittaa sanomaan: Nyt Preussin ja Saksin sotilaat Mainzia alkaa pommittaa, ja jos ei apu tule vaan, mä kaupungista luopua saan".
"Luopukaa mistä tahanne; mutta pitäkää suunne kiini, niinkuin lupasitte", sanoi meidän vanha ystävämme ja meni kotia, sillä ihanalla tunteella, että hän ei ainoastaan ollut saanut toimeen hyvää työtä, vaan oli niin hienolla tavalla tässä vaikeassa tehtävässä noin sattumalta saanut pistetyksi kirjeesen Lovisan nimen, niin että sillä täytyi olla perhanan hieno kärsä, joka tässä voi mitään epäluulonalaista keksiä.
Kellä nyt on semmoinen autuas tunne povessaan, että on aikaan saanut näin hyviä ja nerokkaita töitä ja siitä hieman tahtoo nauttia kuin lämpimän uunin läheisyydestä talvella, häneen sattuvat nuhteet ja herjaussanat sitä kipeämmin; ja näin kävi Bräsigin, kun hän astui huoneesen, jossa pastorin rouva istui pikku asessorin kanssa — Lovisa ei ollut lässä. Pastorin rouva sytytti juuri lamppua, mutta tulitikut eivät tahtoneet ottaa valkeata, ensiksi siitä syystä että Kurzin tulitikut eivät ylimalkaan tahtoneet syttyä, ja toiseksi siitä syystä että pastorin rouvalla — kenties säästäväisyyden tähden — oli tapana pistää laatikkoon takasin käytetyt ja turhaan koetellut tikut, jotenka tapahtui että semmoinen tulitikku lyhyen elämänsä aikana tuli vähintänsäkin kaksikymmentä kertaa koetelluksi; tämä saattoi tikusta olla kyllä hauskaa, mutta muille ihmisille oli se hyvin harmillista.