Taidetemppelin hammasorsi kuluttaa kuski Kristianin pukinnahkaiset housut rikki. Miksikä kauppiaan kukkaset ovat parempia kuin Jumalan luomat. Miksikä Bräsig liikkuu lehtosammakkona. Sadantuhannen taalerin rojahdus. Miksikä kaupungin soittoniekka David Berger yhä tuntee nykkimistä tukassaan, kun Kristian viipottelee ruoskaansa. — Uudenaikainen vihkimystapa. Kirjavista liiveistä ja kukkaisruukuista myssyjen päällä. Miksikä Bräsig yhä suutelee pastorin rouvaa. Sininen kukka toistamiseen. Sulttaani vihkimysalttarilla. Taidetemppeli ja maitopuoti soitannollisessa kiistassa.
Perjantai, jolloin Rudolf ja Miina aikoivat häitänsä viettää, oli tullut ja mitä kaunein helluntai-ilma helotti Reksowissa ja valaisi sitä omituista komia, jonka Jokkum rakennusmestari Schulzin avulla oli pystyttänyt yksinkertaisen arentitalonsa viereen. Ulkopuolelta ei se juuri miltään näyttänyt, se oli rakettu vaan lehtereistä ja laudoista ja oli jotenkin markkinakojun näköinen, jossa ulkomaan petoja näytellään. Sisäpuolelta näytti tämä taideteos muhkeammalta, sillä ensiksikin olivat seinät verhotut puoliksi sinisillä, puoliksi keltasilla tapeteilla, Rahnstädtissä ei, näet, ollut niin suurta salia varten tarpeeksi samaa lajia paperia saatavissa: toiseksi oli sali varustettu kuudella hammasorrella, sillä muuten Schulz ei olisi puuttunut koko puuhaan. Oikeastaan, sanoi hän, olisi niitä pitänyt hankkia yhdeksän niin suurta huonetta varten, kuin hääsali oli. Ja koska nyt Jokkum ei mitään ymmärtänyt rakennustaidosta ja rouva Nüsslerillä kyllin oli tekemistä hääruokien ja juomien valmistamisesta ja Bräsig oli Schulzin hyvä ystävä eikä siis tahtonut häntä vastustella, sai rakennusmestari toimia mielensä mukaan ja liitti Jokkumin uuteen huoneukseen kuusi hammasortta, jotka näyttivät niin vankoilta, kuin kestäisivät ne mailman sivun. Bräsig ripusti jokaiseen hammasorteen jonkinlaisia heilureita, joiden piti käydä kynttiläkruunuista, ja kuski Kristian ratsasteli harin reisin viikon aikaa edestakasin hammasorsilla pukinnahkaisilla housuillansa, verhotaksensa näitä orsia tammenlehdillä; tämän hän saikin tehdyksi, mutta ainoastaan omain verhojensa vahingolla, sillä nuo karheat orret olivat vähitellen kuluttaneet hänen housunsa rikki. Jokkum hellitti hieman kukkaronsa nauhoja ja antoi hänelle rahaa, ostaaksensa uudet housut, sillä hän tahtoi että hänen Miinansa kunniapäivänä kaikki oli hyvässä kunnossa.
"Äiti", huusi hän vaimollensa, "tuleppa katsomaan! Mitä voi kai tälle enää tehdä?"
"Niin, Jokkum, kyllä kai se niin on, kuin olla pitää! Mutta herranen aika, pitäähän panna kynttilät kruunuihin!"
Hän aikoi juosta ulos, mutta samassa kuului ääni pilvistä, tammenlehtien pilvistä, ja eräs valkea olento, talikynttilöistä valkea olento, tuli näkyviin ja lausui juhlallisesti: "On kaikki toimitettava, rouva Nüssler!" Ja kun rouva Nüssler katseli tarkemmin korkeuteen, josta ääni tuli, näki hän vanhan enkelinsä, Bräsigin, kauniin punasen naaman tulevan näkyviin tammenlehtien ja talikynttiläin keskeltä, sillä Bräsig oli sitonut kynttilät papin pyhän kaularöyhelön tavalla ympäri kaulansa, että hän vapaasti voi käyttää käsiänsä, kynttilöitä paikoilleen pannessaan. Ja kun tämä toimi oli tehty, seisoivat he kolme yhdessä ja katselivat valmistuksia ja Bräsig sanoi: "Todellakin, Jokkum! Tämähän on kuin joku taikalinna, joista olen lukenut kirjassa nimeltä Tuhat yksi yötä".
Ja Jokkum sanoi: "Oikein, Bräsig; kyllä kai se niin, on kai, mutta tämä on pysyvä vaan yhden yön, sillä ylihuomenna jaotan minä sen taas maahan"!
"Sehän olisi julma teko!" sanoi rakennusmestari, "sillä nuo kuusi ortta kestävät mailman sivun ja täällä voisi mikä keijukainen hyvänsä asua".
Ja seuraavana päivänä tulivat keijukaiset, ei semmoisina, kuin herra Schulz oli niitä mielessään, kuvitellut, ei vaan krinuliineissä, se tahtoo sanoa, puolieräisissä, jouhista valmistetuissa krinuliineissä, ei semmoisissa kirkonkellon tapaisissa, vivustimilla ja teräsvauloilla varustetuissa, joita nykyaikana käytetään, mutta hyvällä alulla oltiin jo silloinkin, ja täti Klein Rostockista oli kiinittänyt hameensa alle kelvollisen, kovan, saarnipuisen tynnyrinvanteen, joka matkalla hankasi hänen rakkaan sisarensa sääriä niin pahasti, että sen arvoisan rouvan koko häiden ajan, oli hautominen toista koipeansa kylmillä kääreillä. Mutta keijukaiset tulivat, he tulivat, seppeleet päässä, nämä seppeleet oli valmistettu luonnollisista kukista, vaan ei keinotekoisista, ja tämä oli suuri vahinko, sillä kun häiden lopussa sääret väsyivät ja naisten kauniit silmät rupesivat ummistumaan ja hiuskiehkurat menivät hajalleen, ikäänkuin olisi tuuli niissä riehunut, silloin vaipuivat myös uupuneiden kukkasten kuvut alaspäin ja toinen kuiskasi toiselle heikolla äänellä: "Jospa tästä jo tulisi loppu; mikään ei herätä niin suurta halua yön hiljaiseen lepoon kuin hurmaava ilo". Kuinka toisin on laita nykyään! Nykyään seisovat kukkaset, kauppiaan kukkaset nimittäin, kun kaikki muut ovat väsyneet, suorasti pystyssä ja virkkavat toinen toisillensa: "Yhä edelleen vaan! Meidän teräslankamme ja verhomme kestää kyllä, ja kun tästä ilosta loppu tulee, panevat meidän laatikkoon, ja kun taas meitä tarvitaan, olemme virkut ja sirot!" Ah miten mailma todellakin on paremmaksi muuttunut! Jospa vaan voisi yhtä hyvästi rautalangalla, saarnipuulla ja teräsvanteilla vahvistaa nuorten jalat ja keuhkot ja nuo viattomat sydämetkin!
Bräsig oli rouva Nüssleriltä ja Jokkumilta saanut täyden vapauden kutsua häihin kenen tahansa, ja ahkerasti tätä lyhyttä aikaa käyttäen oli hänelle onnistunut saada kootuksi koko pieni sievä joukko somia, tanssiin taipuisia, uutteria tanssisääriä Reksowin hääjuhlaan, ja jos näiden joukkoon, mitä miespuoleen tuli, oli hairahtunutkin joku kämpyräkontti, niin ei siitä suurta haittaa, sanoi pehtori Bräsig, sillä miesten sääret olivat selvästi näkyvissä, niin että niitä voi kavahtaa. Paitsi Rahnstädtiläisiä ja joitakuita lähitienoolta, oli Jokkum Nüssler Rudolfin kautta kutsunut saapuville kaikki sukulaisensa, joita oli jommoinen joukko, sillä heitä asui avaralta siellä täällä Meklenpurissa ja Etupommerissa. Täällä oli setä Ludvig, täällä oli setä Kristian ja eno Hanni ja orpana Wilhelm — "minun oikea orpanani ja koko perhana suuta sukaisemaan", sanoi Jokkum, "kun syömään ja juomaan ruvetaan" — ja täällä täti Diina, täti Stiina, täti Miina, täti Liina ja Riina. "Ja täti Sofi tulee myös", sanoi Jokkum, "hän oli aikoinaan valittu vaimo".
"Siitä mahtaa olla jo monta aikaa", muistutti Bräsig.