Ja kun nyt vaunut vaunujen perästä uljaasti ajoivat Reksowin kartanolle ja koko Nüsslerin suku yhdessä ryhmässä seisoi Jokkumin ympärillä ja toinen toisiansa tervehteli ja kyseli, kuinka viimeisinä viitenätoista tai kahtenakymmentenä vuotena oli jaksettu — sillä niin kauvan oli jokainen istunut yksinänsä tunkiollansa eikä ollut mitään toisista tietänyt, sillä ne heistä, jotka kirjottaa osasivat, eivät kirjottaneet — sanoi Bräsig rouva Nüsslerille: "Hyvin vankkaa rotua nämä Nüssleriläiset! Ihan puhdasverisiä Nüsslereitä! Ainoastaan Jokkum on vähän heistä syrjähtänyt laihuutensa ja puheliaisuutensa puolesta".
Bräsig meni "taidetemppeliin", niinkuin Schulz kutsui hammasorsista rakennustansa, ja kun hän siellä tapasi tämän rakennuksen mestarin olutpullon ääressä vaipuneena taideteoksensa katselemiseen, sanoi hän: "Schulz, te olette tehneet tehtävänne ja minä myös; mutta saattepa nähdä, että Jokkum pilaa koko juhlallisuuden tyhmillä sukulaisillansa".
"Minulla ei ole sen kanssa mitään tekemistä", sanoi herra Schulz, "koska minä itsekin olen täällä vaan vieras, mutta jos he semmoisia ovat, kuin te sanotte, niin sitte: ulos! ulos!"
Ja Bräsig liikkui nyt puutarhassa edes takasin kuin lehtosammakko, ei sentähden että hänellä olisi, ollut yllänsä "vihreä" hännystakki, sillä hän oli puettu kauniisen ruskeaan takkiinsa keltasen liivin kanssa, ei, vaan sentähden että hän ennusti yöksi huonoa ilmaa. — Yht'äkkiä katsahti hän yli puutarhan aidan ja näki Jokkumin oman "kummituksen" tulevan, ei Kristianin, vaan erään päivätyöläisen ajamana, ja kun hän likemmin tarkasteli, näki hän kaksi rouvasihmistä istuvan vaunuissa, ja kun hän vielä likemmin tähysteli, havaitsi hän niiden olevan hänen oman sisarensa, Korthals vainajan lesken, ainoan tyttärensä kanssa, jotka asuivat köyhissä varoissa jossakin Etupommerin perällä.
"Herranen aika!" huudahti Bräsig, "minun oma sisareni! Ja Lotta hänen kanssansa! Sen on rouva Nüssler tehnyt!" huudahti hän ja riensi kyökin kautta etehiseen ja tapasi siellä rouva Nüsslerin ja sanoi: "Tämän olette te minulle tehneet. Oo, te olette…"
Samassa astui kaksi rouvasihmistä etehisen hyvin yksinkertaisessa puvussa; mutta molemmat olivat he kauniita, ihmeen kauniita! Vanhemman ystävälliset vanhat kasvot viruivat liikutuksen ja kiitollisuuden kyynelissä, nuoremman suurista, sinisistä silmistä ja kullankarvaisten hiuksien alta tuli näkyviin ripeys ja teeskentelemättömyys: Missä on minun rakas setäni Sakarias? näyttivät nämä silmät kysyvän. Sillä tyttö ei ollut häntä nähnyt kuin yhden ainoan kerran, ja siitä oli jo monta pitkää vuotta kulunut.
"Täällä! Täällä!" huudahti Bräsig ja lykki ja nyhji rakkaita sukulaisiansa pois tieltä, ja sysäsi rouva Nüssleriä edeltänsä, ja sanoi: "Tässä hän on; kiittäkää häntä!"
Ja kun molemmat kiitollisilla sanoilla sen olivat tehneet ja taas kääntyivät Bräsigiä päin, oli hän tiessänsä. Niinkuin mylläri, pantuansa myllynsä käymään ja tyhjennettyänsä jyvänsä myllyntoroon, oli hän pujotellut pois Nüssler-suvun täysinäisten jauhosäkkien välistä ja istui nyt lehtimajassa puutarhassa ja pursutteli ja niisteli nenäänsä, niin että rakennusmestari Schulz tuli olutpullonsa kanssa ulos taidetemppelistään, koska luuli soittajain jo tulevan.
Mutta ne eivät vielä tulleet; ensin tuli Kurz ja rehtori, kumpikin rouvansa kanssa, ja kun he oli esitelty ja jonkun aikaa olivat Nüsslerein kanssa polkeneet salin lattiaa, lähestyi setä Ludvig Nüssler möhömahansa kanssa Kurzia oikein pöyhkeänä ja sanoi syvältä mahansa pohjasta: "Te voitte iloita, että tämän naimisen kautta uudestaan liitytte näin rikkaasen ja ylhäiseen sukuun. Näettekö", ja hän osotti setä Kristiania, joka juuri mötkähti sohvaan istumaan, "tuossa rojahtaa satatuhatta taaleria".
"Siinä ei kylliksi", muistutti setä Kristian.