"Minä tiedän", sanoi Aksel, "ja minä tiedän myöskin lähteen, josta hän on ammentanut. No niin, mitä isäni teki, voin minäkin tehdä", lisäsi hän kylmäkiskoisesti ja lyhyesti ja astui portista sisään.
"Herra von Rainbow", huudahti Hawermann ja seurasi häntä kiivaasti, "minä pyydän teitä Jumalan tähden, älkää tehkö sitä, se on turha yritys, tahi saattaa teidän vielä pahempaan pulaan".
Aksel ei häntä kuullut.
Pari tuntia myöhempään seisoi luutnantti von Rambow Mooseksen kanssa villasäkkien ja vuotien keskellä juutalaishuoneen etehisessä, jossa myöskin Taavetti tonki lampaanluiden seassa niin iloisena kuin hiiri eloaumassa; luutnantti teki silminnähtävästi vielä viimeisen, vimmatun rynnäkön Mooseksen hyvin suojeltuun rahakukkaroon; mutta Mooses piti uljaasti puoliansa: "Toden totta, herra paroni, minä en voi! Niin, miksi en minä muuten sitä tekisi? voisinhan minä ansaita tästä kaupasta koreat summat. Näettekö, herra paroni, tuolla on Taavetti. — Taavetti, mitä sinä siellä seisot ja ällistelet? Tule tänne, Taavetti. — Näettekö, herra paroni, nyt seisoo hän täällä, nyt seisoo hän teidän edessänne ja seisoo minun edessäni, minä en tahdo hänelle mitään sanoa, en tahdo hänelle viitata, en vilkuttaa, minä menen sisään tupaan, nyt kysykää Taavetilta". Ja niin puhein siirtyi hän, henskeliä kantava oikea olkapää etumaisena, tupaan sisään.
Luutnantti paran asia mahtoi olla hyvin huonolla kannalla, kun hän edes voi ruveta mihinkään keskusteluun Taavetin kanssa, jonka ulkomuoto näytti niin kuluneelta ja viheliäiseltä, kuin vetäisi hän ruoppakärryjä perässään, mutta luutnantti sitä vastaan loistavassa univormussaan näytti, kuin olisi hän valjastettu kuninkaan lasivaunujen eteen. Tässä asiassa ei kuitenkaan tullut niin paljon uljas ulkomuoto kysymykseen kuin se seikka, kumpi voi parhaimmin vetää kuorman ylös loasta, ja siihen toimeen oli Taavetti helkkusan sukkela. Hänellä oli kolme asiani kaaraa apunansa: ensiksi oli hänellä tavattoman komea juutalaisluikarin naama, ja kun hän siinä nyt seisoi luutnantin edessä ja pureskeli kanelinkuorta, jota hän ammattinsa pahan hajun tähden aina salaa näpisteli mammosensa ruokakammiosta, ja pää kallellaan, toinen käsi housuin taskussa, häntä katsella tirkisteli, silloin näytti hän niin ilkeältä, kuin olisi kaikkein tuon monivuotisen tuotekaupan aikana tapettuin rottain henki mennyt häneen; ja toiseksi oli hän sitkeä, paljoa sitkeämpi kuin hänen taattosensa, ja se oli varsin välttämätön seuraus hänen jokapäiväisestä seurustelemisestaan kaikkein sitkeimpäin aineitten kanssa mailmassa, villan, nahan ja hampun kanssa; kolmanneksi oli hänellä se ominaisuus, että hän varsin tyynesti voi hajullansa karkottaa jokaisen pois luotansa, josta hyvästä lahjasta hän sai kiittää osaksi omaa luontoansa, osaksi ammattiansa.
Niin hyvillä avuilla varustetun miehen kanssa ei luutnantti tietysti voinut vetää väkikapulaa; hän lähti pienen ajan perästä raskaalla sydämellä ulos ovesta, ja Taavetti iloitsi niin suuresti omasta menettelytavastaan, että hän oikein tuli säälivälle mielialalle ja että hän vielä päälliseksi antoi luutnantille kristillisen neuvon matkalle, hänen pitäisi kääntyi notarius Slusuhriin: "Hänellä on", sanoi hän, "ja hän antaa".
Tuskin oli tämä nuori mies sulkenut oven jälkeensä, kun Mooses juoksi ulos tuvasta: "Taavetti, onko sinulla mitään tuntoa? Minä tahdon sanoa sinulle jotakin uutta: sinulla ei ole mitään tuntoa! Kuinka voit sinä lähettää sen nuoren miehen pyövelien luoksi?"
"Olenhan minä lähettänyt hänen vaan hänen omain vertaistensa luoksi", sanoi Taavetti vihastuen; jos hän on sotamies, niin on hän myös pyöveli. Jos notarius nylkee hänen, niitä se teihin koskee? Jos hän nylkee notariuksen, mitä se minuun koskee?
"Taavetti", sanoi vanhus ja ravisteli päätänsä, minä sanon: "sinulla ei ole mitään tuntoa".
"Mitään tuntoa?" jupisi Taavetti itseksensä; "kun te teette kauppaa, ajatte minun pois, kun ette tee mitään kauppaa, kutsutte minun sisään".