"Taavetti", sanoi vanhus, "sinä olet vielä liian nuori", ja meni tupaan.
"Olenko minä liian nuori", sanoi Taavetti äkäisesti, "pysynkö minä aina liian nuorena? Mutta minä tiedän paikan, jossa en ole liian nuori". Niin sanoin viskasi hän toisen takin yllensä ja meni samaa tietä, kuin luutnantti, notarius Slusuhrin luoksi.
Mitä hänellä siellä oli tekemistä, mitä siellä ylimalkaan toimittiin, en minä tiedä; mutta sen tiedän, että nuori herra von Rambow sinä iltana kirjotti paljo kirjeitä Pümpelhagenissa ja kiinitti sinetillä lihalähetyksiä, ja että hän, sen toimen tehtyänsä, hengähti syvästi, ikäänkuin olisi hän päässyt raskaan takan alta. Ensimäisestä pulasta oli päästy; mutta hän oli tehnyt niinkuin entinen akka, joka pilkkoi kaukalonsa poltinpuiksi, lämmittääksensä taikinaansa.
Luku 5.
Kuinka ritariskartanon omistaja Pomukkelskopp iloitsee lapsistansa, ja miksikä hänen Kanasensa kiukuttelee hänen tähtensä. — Ompelukoulu pappilassa ja pieni pakina Jokkum Nüsslerin opettajattarista. Ukko Pomukkelskopp tekee Kanasensa kanssa ensi käyntinsä pappilassa ja perhe lähtee sieltä kuin vuosi 1822. Miksikä Bräsig vihelsi ritariskartanon isäntää suorastaan silmiin ja sittemmin tahtoo asettaa hänen tulivuorelle; miksikä Kristian Kohlhaas on koko nauta eläimeksi ja Bräsig pelkää saavansa leininsä.
Paria päivää myöhemmin pilkisti aurinko aamupuolella noin k:lo kymmenen aikaan sadepilven takaa ja tähtäsi katseensa suorastaan Gürlitzin herraskartanon puutarhaan. Hänen tyttärensä, maa, oli toimittanut ison pesun, ja hän tahtoi nyt vähän auttaa lastansa kuivaamaan riepujansa. No, sitä oli silloin, niinkuin vielä tänäänkin, hauska nähdä, kuinka eukko puuhaili toimissaan ja kurkisteli leveän, ystävällisen naamansa kanssa milloin sieltä, milloin täältä valkeain pilvenrepaleiden välistä ja tarttui taas vesikannuunsa, valkaistavaansa hieman kostutellaksensa. Tämmöisessä tilaisuudessa on akka aina hyvin lystillinen, hän saa päähänsä mitä kummimpia kujeita ja panee vanhoilla päivillään toimeen kepposia, joita tuskin voisi odottaa nuorelta, ensi kerran rakastuneelta tytöltä; hän milloin on kyyneliin upota, milloin nauruun pakahtua.
Tänään täytyi eukon kuitenkin nauraa sydämen pohjasta, katsellessansa alas Gürlitzin puutarhaa: "No katsoppa vaan!" huudahti hän ja veti leveän myhäilyn yli niittyjen ja toukojen, "mitä kaikkia tässä tyhmässä mailmassa nähdä saa! Monta monituista vuotta olen tuolla aina nähnyt seisovan kauniin valkean ukon, joka piti viisaria, että nuo nälkäiset, maan matoiset ihmislapset toki tietäisivät, milloinka aika oli päivällistä syödä, ja nyt seisoo siellä tuommoinen paksu iletys hänen paikallansa, vihreänraitaiset housut jalassa ja piippu suussa. Missäkään ei niin hullunkurisia asioita tapahdu kuin mailmassa!" ja samassa nauroi eukko oikein makeasti ritariskartanon omistajaa, herra Pomukkelskoppia, joka, keltanen nankkinitakki yllä ja vihreänraitaiset housut jalassa, seisoi tiimatukin vieressä, ihan samassa asemassa kuin kaunis pakanain jumala, Apollo, sillä erotuksella vaan, että Apollolla oli lyyra, mutta hänellä piippunysä kädessä. Toisinaan vilahti kuitenkin ikäänkuin joku varjo eukon kasvoille, kun hänen silmänsä sattui kauniisen, ystävälliseen sihteerinsä, joka niin monta vuotta oli puikollaan muistiin pannut hänen tekojansa ja joka nyt virui maassa nokkosien ja karrikkeiden keskellä. Mutta nauraa täytyi hänen kumminkin taas.
Pomukkelskopp nauroi myöskin; hänen kasvoissansa ei tosin vielä mitään iloisuutta ollut nähtävissä, mutta kun hän katseli ympärillensä, niin kauvaksi kuin hänen lyhyt vartalonsa ylettyi, nauroi hän oikein makeasti sydämessänsä: "Kaikki minun! Kaikki minun!" Sitä auringon sädettä, joka valaisi mailmaa, sitä ei hän nähnyt, se ei liikuttanut hänen sydäntänsä eikä hänen kasvojansa; mutta se auringon säde, joka hänessä oli syttynyt ja joka oikeastaan oli vaan tavallisen luvunlaskun tulos, se valaisi hänen sydämessänsä; mutta hänen kasvoissansa ei ollut mitään nähtävänä, sillä jos hänen oli ulkonaisesti nauraminen, täytyi siihen olla syynä joku pila, oikein oiva pila! ja sitä ei myöskään tällä hetkellä pitänyt häneltä puuttua.
Hänen molemmat nuorimmat lapsensa, Natti[4] ja Filip, tulivat paikalle. Filip oli vääntänyt itselleen ruoskan karrikkeista ja nokkosista ja suomi tuota vaivasta pakanain kalpeata jumalaa, niin että isä Pomukkelskopp oli nauruun pakahtua, ja Natti juoksu kyökkiin ja toi hiilen, maalataksensa viikset sen suuhun, mutta sitä ei isä sallinut: "Nattiseni", sanoi hän, "älä tee sitä, se voisi hänen rumentaa, ja me voimme mahdollisesti vielä myydä hänen. Mutta piestä saatte häntä". Ja pojat pieksivät häntä, ja isä Pomukkelskopp nauroi, niin että maha hytkyi noissa vihreänraitaisissa housuissa.
Sillä aikaa tuli myöskin rouva, Pomukkelskopin kuivempi puoli, käyden paikalle. Hän oli pitkä kuin humalarieku ja laiha kuin kuningas Pharaon seitsemän laihaa lehmää, hänen otsansa oli vetäynyt ylöspäin ryppyihin, ikäänkuin olisi koko mailman surua laskettu hänen sielunsa kannettavaksi, tahi oli se rypistynyt kokoon äreännäköisiin laskoksiin nenän yläpuolelta, juurikuin olisivat kaikki ne astiat, jotka palvelusväki pitkän vuoden kuluessa tässä mailmassa rikkoo, olleet hänen omansa, ja hänen suunsa näytti niin muikealta, kuin olisi häntä koko elinaikansa juotettu etikalla ja syötetty suolakkeilla. Hänellä oli yllä tänä kauniina lämpimänä vuodenaikana aamusilla musta, hienovillainen päälystakki, joka kerran kuoleman tapauksessa oli hankittu ja jota nyt tietysti piti kulutettaman, ja päivällä käytti hän karttuunista tehtyjä, lepänkuorella vihreiksi painettuja vaatteita, ja ainoastaan juhlallisimmissa tilaisuuksissa, jolloin Pomukkelskopp ilmaantui sinisessä hännystakissaan kiiltävine nappineen, silloin haali hän päähänsä; niin paljo nauhoja ja myssyn koristeita, että hänen surullinen naamansa pilkisti niistä näkyviin, kuin puolikuollut hiiri rohdintutista, ja muun ruumiinsa ympäri kääri hän vaipan vaipan päälle, kunnes hänen vaivaset hoikat koipensa näyttivät sukkavartailta, jotka vahingosta ovat joutuneet tilkalaatikkoon. Mutta silloin ei ollut millekään palveluspiialle terveellistä tulla häntä likelle, sillä vaikka hänen kuivat luunsa lentää löyhyttelivät keveästi sametti- ja silkkisiivillään, painoi hänen ostoista ja kulutuskulungeista raskautettu sielunsa kovasti hänen ympäristöänsä.