Hawermann tarttui hiljaa hänen uumillensa ja vei hänen takasin istuimelle ja kuiskasi hiljaa hänelle: "Olkaa huoleti! Te olette antaneet asianne minun huostaani; minä ajan sen loppuun, onnelliseen loppuun".
Ja Fridan silmistä purskahti kyynelvirta.
"Hyväinen Jumala!" sanoi Mooses itseksensä ja pani lyijykynänsä lompakkoon, "nyt rupee nuori rouvakin jalomieliseksi. — Onko tämä rahan lainaamista? Tämä ei ole mitään rahan lainaamista. Ja kaikki ovat he kumminkin rehellisiä ihmisiä! Tämä voi saada, vielä vanhan miehenkin itkemään", ja hän pyyhkeili yönuttunsa liepeellä kyyneliä pois silmistänsä. — "Nyt saadaan nähdä, mihinkä juutalainen kelpaa".
Hawermann oli mennyt ulos ovesta ja oli kutsunut Bräsigin toiselta puolelta, oli jo etehisessä ilmottanut hänelle, mistä kysymys oli, ja tuli nyt hänen kanssansa sisään. Bräsig astui esille niin omituisen näköisenä, että Hawermannin itseksensä oli hänelle suuttuminen, puoliksi näytti hän semmoiselta, kuin olisi hän menossa markkinoille jotakin myymään, puoliksi semmoiselta kuin olisi hänellä joululahjat taskussaan. Haarat niin harillaan kuin mahdollista, lähestyi hän Moosesta ja sanoi: "Mooses, mitä Kaarlo Hawermann minun puolestani on allekirjottanut, vahvistan minä, Sakarias Bräsig, nimelläni; on minulle ihan yhdentekevä, joko puhtaassa rahassa tai valtiopapereissa; mutta vasta uudeksi vuodeksi".
"Hyvä", sanoi Mooses, "te olette taattu mies, herra pehtori, kyllä minä rahat hankin".
Bräsig lähestyi armollista rouvaa, joka istui nojaten kyynärpäällään pöytään ja peittäen silmiään kädellänsä, ikäänkuin olisi kynttilän valo hänelle haitaksi; Bräsig teki syvän nojon, kysyi kuinka voitiin ja kun nuori rouva tähän oli vastannut, kysyi Bräsig: "Ja kuinka voi nuori herra von Rambow?"
Frida vavahti, ja Hawermann, joka oikeastaan oli aikonut kutsua asianomaiset sisään yksitellen, havaitsi että nyt oli aika käydä väliin, ettei Bräsig kaikessa viattomuudessaan kysymyksillä ja puheilla saattaisi nuorta rouvaa kokonaan hämille.
"Sakarias", sanoi hän, "tee hyvin ja kutsu rouva Behrens ja minun sisareni tänne, Lovisa voi myöskin tulla".
"Kyllä vaan, Kaarlo", ja tuokion perästä tuli hän niiden kolmen naisen kanssa takasin.
Rouva Behrens riensi heti nuoren rouvan luo ja halasi häntä sydämellisesti eikä voinut hillitä itseänsä, vaan rupesi katkerasti itkemään, ja Lovisa seisoi vieressä, tuntien rinnassaan mitä suurinta ja syvintä sääliväisyyttä.