"Sinä olet oikeassa, Kanaseni, se on jo Pümpelhagenia. Mutta", lisäsi hän ja nuo pienet silmät vilkkuivat hyvin halukkaasti Pümpelhageniin päin, "ken tiesi? Jos Jumala minulle elopäiviä antaa ja minä Pommerissa kaikki saan hyvästi kaupaksi menemään ja ajat pysyvät hyvinä ja vanha kamarineuvos kuolee ja poika tekee velkoja…"
"Niin, Mukkel", keskeytti hänen rakas vaimonsa häntä ja hänen kasvoillensa ilmaantui pilkallinen irvistely, jota mailma kaikissa tapauksissa sai pitää myhäilynä, koska muuten näiden kasvojen ei milloinkaan olisi nähty vetäyvän nauruun, "juuri ihan niin, kuin Matti Mitätön sanoi: jos olisin kymmentä vuotta nuorempi enkä olisi raajarikko eikä minulla olisi vaimoa, sitte saisitte nähdä, mikä mies minä olisin!"
"Kanaseni", puuttui Pomukkelskopp puheesen ja veti suunsa vinoon, ikäänkuin olisi hän tuntenut itsensä syvimmästi loukatuksi, "kuinka voit sinä niin sanoa! Minäkö toivoisin pääseväni sinusta? Ilman niitä 30,000 taaleria, jotka sinä perit isältäsi, en olisi ollut mies ostamaan Gürlitziä. Ja mikä ihana kartano on Gürlitz kuitenkin! Näetkös? Tämä kaikki on Gürlitziä!" ja samassa osotti hän taas yli pellon.
"Niin, Kopp", sanoi hänen vaimonsa tylysti "paitsi pappilan maata, jonka sinä annoit riistää pois kynsistäsi".
"Hyväinen aika, kyhkyseni", sanoi Pomukkelskopp, kun kävivät ulos puutarhasta, "ainahan sinä puhut pappilan maasta! Mitä minä sille voin? Näethän, minä olen suora, rehellinen mies; mitä minä sille voin, että minulla on tekemistä semmoisten veijarien kanssa, kuin Hawermann ja pastori ovat. Mutta ei ole vielä ilta, vaikka hämärtää, munsöri Hawermann! Me tapaamme vielä toisemme, herra pastori!"
Gürlitzin pappilassa istui tänä aamuna kolme pientä, sievää tyttöä pastorin rouvan puhtaassa, kiiltävässä tuvassa ja kädet ja suut kävivät kiireesti, sillä he eivät ainoastaan ommelleet, vaan pakisivatkin kilpaa ja näyttivät tuota valkeata liinakangasta vastaan niin punaisilta ja terveiltä, kuin mehuisat mansikat valkosella talrikilla; ne olivat Lovisa Hawermann ja nuo molemmat kaksoisomenat, Liina ja Miina Nüssler.
"Lapset", sanoi pastorin lyhyt, pyöreä rouva, kun hän tuontuostakin pyörähti kyökistä tupaan, "te ette voi arvata, mikä ilo minulla on vanhoilla päivilläni, pannessani puhtaita liinavaatteitani säilyyn; kun samassa muistelen kustakin kappaleesta, milloin sen olen kutonut, milloin sen olen ommellut! Ja kuinka varovasti niitä pitelen, kun tiedän mitä vaivaa niistä olen nähnyt. — Miina, Miina, se sauma on väärä, Herranen aika, Liisa! minä luulen, että sinä katselet kaikkialle ympärilles ja ompelet ompelemistasi, huomaamatta, että langassa ei ole solmua. — Nyt minun on meneminen panemaan perunat tulelle, sillä pastorini tulee kai pian!" Ja niin lensi hän kyökistä tupaan ja tuvasta kyökkiin, kuin kellon heiluri, ja piti kaikki hyvässä käymisessä.
Mutta kuinka olivat Liina ja Miina Nüssler tulleet pappilan rouvan ompelukouluun? Sen laita oli näin. Kun ne molemmat pienet tyttöset olivat niin pitkälle tulleet, että he voivat ääntää s:n eivätkä enää tahtoneet leikitellä hiedassa, ja päiväkaudet juoksivat rouva Nüsslerin perässä ja kysyivät: "Äiti, mitä pitää meidän nyt tehdä?" silloin sanoi rouva Nüssler nuorelle Jokkumille, että nyt oli aika panna lapset kouluun; heidän täytyi saada joku koulumamseli kotiansa. Jokkumilla ei ollut mitään sitä vastaan, ja hänen lankonsa, rehtori Baldrian, sai toimekseen hankkia semmoisen. Kun koulumamseli oli puolen vuotta ollut Reksowissa, sanoi rouva Nüssler hänestä, että hän oli semmoinen vanha kiukkupussi, joka kiisteli päiväkaudet lasten kanssa ja sai heidän päänsä niin pyörälle, ettei hän enää voinut tuntea heitä omiksensa; mamselin täytyi siis lähteä tiehensä.
Kauppias Kurz hankki heille uuden, ja muutamana päivänä, jolloin Reksowissa ei kukaan mitään pahaa aavistanut, astui eräs naamaltaan kellastunut krenatööri ovesta sisään, pikimustine silmäkarvoineen ja lasisilmät päässä, ja ilmotti olevansa uusi opettajatar. Hän puhutteli noita pieniä tyttösiä heti franskan kielellä, ja havaitessaan pienokaisten vielä olevan niin viattomia, etteivät siitä sanaakaan ymmärtäneet, kääntyi hän franskallansa nuoreen Jokkumiin. Semmoista ei ollut Jokkumille vielä ikipäivinään tapahtunut; hämillään ollen antoi hän piippunsa sammua ja koska juuri juotiin kahvia, sanoi hän, jotakin sanoaksensa: "Äiti, kaada uudelle koulumamselille kuppi kuumaa". Tämä otti nyt komentaaksensa koko taloutta, ja kun rouva Nüssler jonkun aikaa oli tätä urhollisesti syrjästä päin katsellut, lausui hän vihdoin: "Seis! Se ei käy laatuun; jos täällä komennettaman pitää, niin on minulla lähin oikeus siihen, niinkuin pappilan rouva sanoo", ja rummutti krenatöörille lähtömarsin.
Nyt otti pehtori Bräsig ajaaksensa asiaa ja hankki uuden opettajattaren "joka oli oikein koko perhana", niinkuin hän sanoi, "aina iloinen ja varsin väsymätön klaveria pelaamaan". Ja Bräsig oli oikeassa. Eräänä talvi-iltana tuli Reksowiin kalpeaposkinen, puolikasvuinen, hyvin lystillinen olento, joka heti ensi työksensä istui tuon uuden, huutokaupassa ostetun pelivärkin ääreen ja alkoi hakata rämpyttää sitä voimainsa perästä ja rehki toimessaan kuin Remu riihellä. Kun opettajatar oli mennyt levolle, aukasi nuori Jokkum klaverin, ja nähdessänsä kolme kieltä rikkihakatuksi, sanoi hän: "Niin, mitäpä sille voi tehdä!"