"Miks'ette antaneet minun täyttää aikomustani?" huusi Aksel. "Tuhat kertaa katkerampi kuin kuolema on ottaa vastaan hyviä töitä! — ihmisiltä, joita parempina aikoinani olen ylenkatsonut ja loukannut, niin, vieläpä sysännyt onnettomuuteenkin. Ah, minun ei ainoastaan ole niitä vastaan ottaminen — ei! — minun on täytymys se tehdä, jos elää tahdon. — Oi, oi!" huudahti hän ja löi kädellään otsaansa, "miksikä pitää elää? Miksikä elää, tämä pistos sydämessä?"
Niin raivosi hän itseänsä ja mailmaa vastaan ja pehtori Bräsig seisoi varsin tyynellä mielellä ja katseli häntä ja lausui vihdoin: "Pitkittäkää sillä tavoin vaan vielä muutama aika; semmoisena miellytätte te minua suuresti; sillä tavoin lähtevät teistä nuo aateliset juonet! Mitä? Te ette tahdo ottaa vastaan mitään ystävyyden osotteita kunniallisilta porvarillisilta ihmisiltä? Eikö niin? Jos joku herra von, tai Pomukkelskopp, tai Slusuhr eli Taavetti tulisi, niin ettei kukaan eläväinen sielu siitä tietää saisi, se olisi teille mieluisempaa; mutta he eivät tule enää. Mutta tämä onkin minusta vaan sivuseikka; hävetä pitäisi teidän toki, että Herran kasvoin edessä, joka tänään aamulla pelasti teidän, vielä uudestaan lausutte toivonne olevan saada ampua itsenne. Tehän olette kahdenkertainen itsemurhaaja!"
Aksel oli rauhottunut, mutta samassa käynyt ihan kalpeaksi; häntä pyörytti, ajatellessaan sitä juopaa, johon hän aamulla oli kurkistanut; Bräsig tarttui hänen käteensä ja asetti hänen istumaan penkille, jolla hänen vanha isänsä ja hänen hyvä rouvansa jo ennen tuskissaan ja huolissaan olivat istuneet. Vähitellen tointui hän taas ja Sakarias Bräsig tarttui uudestaan häneen ja sanoi: "Tulkaa! Tulkaa armollisen rouvanne luo! Siellä on tätä nykyä teidän oikea paikkanne", ja Aksel seurasi kuin lammas, ja kun tuvassa hänen nuori, rakas vaimonsa tarttui hänen käteensä ja veti hänen viereensä sohvalle ja häntä lohdutteli, purskahtivat kuumat kyynelet hänen silmistänsä, sillä nyt vasta suli viimeinen jää hänen rinnastansa, hänen vaimonsa lempeästi häntä katsellessa, ja hänen sielunsa liikkui avonaisena, vapaana, vielä tosin aaltoilevana, mutta kuitenkin vapaana! Ja Sakarias Bräsig oli siirtynyt akkunan ääreen ja rämisti ruutua vastaan dessauer-marsiansa, niin että Fritz Triddelfitz, joka kulki ohitse, tuli likemmäksi ja kysyi: "Herra pehtori, kutsutteko minua?"
"En!" ärjäsi Bräsig, "pitäkää te huolta itsestänne ja talon toimista".
Nyt tulivat vaunut jyristen kartanolle ja Hawermann ja Frans astuivat niistä ulos.
Frans oli Hawermannin kanssa käynyt Mooseksen luona yhdeksän aikaan ja oli luvannut maksaa orpanansa puolesta noiden toisten taattuin henkilöjen sijasta 31000 taaleria, ja Mooses oli yhä nyykäytellyt päätänsä ja sanonut: "Te olette varma; toiset ovat myöskin varmoja; mutta te olette rikas ja parempi on parempi". — Ja kun asia oli toimitettu ja Frans oli jonkun matkaa vaeltanut pitkin katua Hawermannin kanssa, sanoi Frans: "Appi kulta, vartokaapa tässä penkillä vähän aikaa, minä tulen heti taas, unhotin puhua eräästä seikasta Mooseksen kanssa". — Ja tultuansa taas Mooseksen luo, sanoi hän: "Mooses, minun appini Hawermann ilmotti minulle tänä aamuna, että Pomukkelskopp aikoo myydä Gürlitzin…" — "Taivahan taatto!" huudahti Mooses, "Hawermann, appi! Mitä sillä tarkotatte?" — "Että minä nain hänen tyttärensä". Ja vanha juutalainen nousi vaivalloisesti istuimeltaan seisaalle ja laski kuihtuneen kätensä kristityn aatelismiehen pään päälle ja sanoi: "Abrahamin Jumala siunatkoon teitä! Te tulette hyvään sukuun". Ja tuokion ajan kuluttua, sanoi Frans: "Ostakaa kartano minulle, tehkää kauppa minun puolestani, mutta minun nimeäni ei saa mainita, ei kenenkään — erittäinkään Hawermannin — pidä saada siitä mitään tietää. Juhannukseksi voin minä maksaa 100,000 taaleria". — "Mutta kuinka korkean hinnan saan tarjota?" — "Sen jätän kokonaan teidän valtaanne; mutta kysykää jo tänään asiaa. Minä tulen huomenna, ja sitte puhumme likemmin siitä". "No", sanoi Mooses, "tämä on kauppa, tämä on rehellinen kauppa. Miks'en minä tekisi kauppaa". — Frans lähti.
Kun Aksel näki näiden molempain astuvan maahan vaunuista, yritti hän malttaa mieltänsä ja olla olevinansa, ikäänkuin oi olisi mitään tapahtunut, mutta turhaan. Hänen sielunsa oli saanut kestää liian rajun myrskyn; vihreät lehvät olivat rikkirevityt ja paljaat tynkät ja trönöt tulivat näkyviin; Fridan ja Bräsigin oli rientäminen väliin; ja kun Aksel, sydämensä yllytystä seuraten, aikoi rientää Hawermannia vastaan, tarttui Frida häneen kiini ja sanoi: "Aksel, rakas Aksel, ei nyt! Huomenna, ylihuomenna! Joka päivä! Sen miehen kohtaat sinä aina".
Ja Hawermann otti lakkinsa ja sanoi, että hänellä oli asiaa Fritz
Triddelfitzille hänen isältänsä, ja lähti ulos ovesta.
Ja Frans kävi Akselin luo ja halasi häntä ja sanoi: "Aksel, tule toiseen huoneesen, minulla on sinulle paljon sanomista".
Ja kun jonkun aikaa olivat olleet siellä kahdenkesken, pisti Frans päänsä ulos ovesta ja huusi Fridaa. Eikä viipynyt kauvan, niin juoksi Daniel Sadenwater kartanolle ja etsi herra pehtori Hawermannia, ja kun Hawermann oli mennyt Bräsigin nokan ohitse, tuntui Bräsigistä tupa tyhjältä ja hän meni puutarhaan ja asettui eräälle töyräälle ja katseli Reksowin kuusikkometsää kohden, tuonne Laubanin järvelle päin ja arveli ajatteli itseksensä: "Kummallista! Mikä on elämä, miksi on ihmisen elämä!" ja kun hän puolentoista tuntia oli tätä kysymystä hautonut päässänsä, puhkesi hän vihdoin sanomaan: "Jospa nyt olisi jotakin suuhun pantavaa, ja sitte rauhallinen paikka, jossa saisi vähän levähtää".