"No, ne 1,500 taaleria, jotka lurjuksilta vielä saatiin. Saitte kai jo viime viikolla siitä asiasta kirjeen oikeudelta?"
"Herranen aika!" huudahti Aksel, "minä olen viime aikoina saanut niin paljon kirjeitä oikeuksilta, etten enää ole yhtäkään niistä avannut".
"Minä tunnen sen asian", sanoi Frida, "rouva Nüssler kertoi sen minulle kotimatkalla, minä noudan kirjeen", ja hän riensi ulos ovesta.
"Nuori herra von Rambow", sanoi Bräsig ja oikaisi itsensä suoraksi, "siinä olette taas tehneet tyhmyyden, sillä me oikeudenmiehet emme ainoastaan rankaise ihmisiä, me olemme myöskin ihmiskunnan hyväntekiöitä".
"Mutta sanokaa toki, mitä rahoja ne ovat?"
"Tässä on kirje", sanoi Frida ja antoi sen Akselille.
Aksel aukaisi sen; oo, minkä vaikutuksen tämä häneen teki! "Rahaa!" oli hänen sielunsa viime aikoina huutanut, yhä vaan "rahaa!" Nyt putosi odottamatta kaunis rahasumma hänen syliinsä, mutta mitä rahoja? "Oi hyväinen Jumala!" huudahti hän ja hoiperteli ja horjui ihan hermotonna ympäri huoneessa, ikäänkuin unissakulkia, "ei sekään siis totta! Missä käsissä olen minä ollut? Petetty! Itse pettänyt itseni — kaikkein enimmästi Itse pettänyt itseni!" Niin syöksi hän ulos ovesta, Frida tahtoi juosta hänen perästänsä, mutta Bräsig pidätti:
"Olkaa huoletta, armollinen rouva! Minä tiedän keinon, millä hänen voi viihdyttää". Bräsig meni hänen perästänsä puutarhaan, jossa Aksel pyöri ympäri haltioissaan. Vanhus asettui hänen tiellensä: "Herra, mitä hullutusta tämä on?"
"Pois tieltä!" huusi Aksel.
"Ei!" sanoi Bräsig, "sitä ei minun ole tarvis tehdä. Ettekö häpee, että kidutatte rouvanne kuoliaaksi raivoomisellanne?"