Paronin vaunut olivat valmiina ja tulivat paikalle, paroni itse oli pahassa pulassa, mutta mamseli ei hellittänyt.
"Niin", sanoi nuori Jokkum, kun hän tuvan akkunasta katseli lähtöä, "siin'ei auta juonijutku".
"Nuori Jokkum", sanoi Bräsig, kun pariskunta ajoi pois talosta, "kyllä se niin on, on kai, mamseli pitää kiini kuin takkiainen. Ja rouva kulta", sanoi hän rouva Nüsslerille, "älkää olko millännekään, paroni katsokoon nyt itse eteensä, kuinka hän pääsee maneetisesta aarteestaan".
Hawermann oli viime aikoina ollut paljo matkoilla herransa asioissa, ja kun hän päiväksi tai kahdeksi tuli kotia, oli hänellä niin paljo talouden toimista tekemistä, ettei hän juuri ehtinyt mitään muuta ajattelemaan. Ensimältä oli hän hyvin usein käynyt sisarensa luona ja oli lohdutellut häntä ja sanonut, että mamseli kai vaan oli kipeä ja että hän kyllä siitä toipui; mutta kun hän nyt kerran taas tuli kotia, niin hoettiin kaikkialla: Nuoren Jokkumin unimamseli oli karannut paroni von Mallerjahnin kanssa Ja oli sitä ennemmin jättänyt Bräsigiin ennustuslahjan ja Kristianiin unen, niin että edellinen ennusteli, missä hyvänsä hän kävi ja liikkui, ja jälkimäinen nukkui seisaallakin.
Hawermann meni pastori Behrensille ja kysyi häneltä, mitä hän tiesi asiasta ja pyysi häntä käydään hänen kanssansa hänen sisarensa luo. "Aivan kernaasti, hyvä Hawermann", sanoi pastori; "mutta itse asiasta en ole mitään välittänyt, periaatteellisista syistä. Minä tiedän kyllä, että meidän rakkaassa isänmaassamme moni minun virkaveljistäni on koetellut parantaa riivatuita ja ajaa ulos perkeleitä; mutta minun ajatukseni on, että semmoiset kohtaukset ovat jätettävät lääkärien, eli", hän myhäili vähän ivallisesti, "kruununmiesten haltuun".
Kun he saapuivat Reksowiin, oli tuo reipas, toimelias rouva Nüssler, joka muuten helposti heitti hartioiltansa pahimmankin onnettomuuden, kovimmankin mieliharmin, kokonaan haltioissaan. "Herra pastori" sanoi hän, "Kaarlo veljeni, se viimeinen nainen oli hieman hupsu ja niin ovat kaikki toisetkin olleet, harmittanut on se minua kyllä, mutta siitä ei se enempää haittaa, niistä nyt olen päässyt. Mutta minua harmittaa että nuo molemmat pienokaiset eivät tiedä mitään, eivätkä opi mitään. Ja kun minä ajattelen, että minun molempain pienten tyttösteni täytyy istua heidän ikäistensä ja heidän säätyistensä tyttöjen keskellä kuin pataässät, eivätkä tiedä edes mistä puhutaan, eivätkä osaa edes kirjettä kirjottaa! — — Niin, herra pastori, te, joka olette niin paljo oppineet, te ette voi tietää, kuinka tämä käy mielelle — mutta minä tiedän sen, ja Kaarlo, sinä tiedät sen myöskin. Mutta vaikka sydäntäni kirventelisikin ja vaikka huoneeni tulisikin niin suureksi ja tyhjäksi että Jokkumin kanssa kävelisin siinä kuin unissa, ennemmin lähetän toki nuo pienet tyttöset pois kotoa kuin että he elinajaksensa jäävät tolliskoiksi. Näettehän kun Lovisa tulee tänne, voi hän toki kunnollisesti vastata, kun häneltä kysytään, ja voi jo lukea sanomalehtiä Jokkumille. Lukea osaa Miinakin mutta kun joku vieras sana tulee, silloin rupee hän sopertamaan. Muutama päivä sitte luki Lovisa Burdoo, niinkuin sitä kaupunkia kai tosiaan nimitetäänkin, mutta Miina luki Bo-ur-de-aux. Mitä hyvää on heillä Bo-ur-de-auxista, kun kaupungin nimi on Burdoo?"
Tämän pitkän puheen aikana oli pastori noussut istuimeltaan ja käveli ajatuksissaan edes takasin huoneessa, vihdoin seisahtui hän rouva Nüsslerin eteen, katseli tarkasteli häntä vähän miettiväisesti ja lausui: "Minä tahdon ehdotella teille yhden asian, rakas naapuri. Lovisa saattaa olla vähän edistyneempi, mutta se ei haita mitään, teidän ei ole tarvis lähettää lapsianne muualle, antakaa ne minun opetettavakseni".
Joko oli rouva Nüssler jo joskus ajatellut tätä apukeinoa ja lankesi tämä tarjomus nyt hänen syliinsä kuin suuri voitto arpajaisissa, tahi tuli se niin arvaamatta, kuin olisi hän yhtäkkiä astunut varjosta auringon paisteesen, hän katseli pastoria sinisillä, kirkkailla silmillänsä: "Herra pastori!" huudahti hän ja hypähti ylös tuoliltaan: "Jokkum, Jokkum! kuulitkos, herra pastori tahtoo lukea meidän tyttöstemme kanssa".
Jokkum oli sen kuullut ja oli myös noussut istuimeltaan ja tahtoi jotakin sanoa, mutta ei sanonut mitään, vaan haparoi pastorin kättä, kunnes hän sen tavotti ja puristeli sitä ja veti hänen sohvalle illallispöydän taa, ja kun rouva Nüssler ja Hawermann olivat ilmottaneet sydämellisen ilonsa, silloin oli Jokkumkin ehtinyt niin pitkälle puheensa kanssa että hän voi sanoa: "Äiti, täytä toki pastorin lasi".
Sillä tavoin olivat Miina ja Liina tulleet jokapäiväisiksi vieraiksi Gürlitzin pappilassa, ja olivat vielä molemmat ihan toinen toisensa näköiset, ainoastaan sillä erotuksella, että Liina, joka oli vanhempi, oli tuskin puolta tuumaa Miinaa pitempi, ja Miina taas runsasta puolta tuumaa paksumpi, ja että — jos tarkasti heitä katseli — Miinan nenä oli vähän tylsempi kuin Liinan.