"Poku, mikä sinun on?"
"Mikäpä minun olisi?" jupisi Pomukkelskopp. "Minun ei ole mikään, mutta nuo kirotut aateliset, jotka ovat niin ystävällisennäköisiä, mutta perästäpäin ei ole siitä mitään. Kyllä mar, hän tarjosi minulle tuolia, ja sitte kysyi hän niin erinomaisen kohteliaasti, millä hän voi minua auttaa — minä en hänen apuansa tarvitse, minä olen paremmissa varoissa kuin hän — mutta en siinä tuokiossa myöskään juuri mitään tietänyt sanoa, ja sitte tuli niin hiljainen meno meidän välillemme, että minun täytyi lähteä tieheni".
Pomukkelskopp ei kuitenkaan alentanut itseänsä, mitäpä vielä! Hän killui aatelisten perässä kuin häntä lampaan takana, ja vaikk'ei hänellä ollut antaa edeltäpäin äyriäkään omalle väellensä ja vaikka köyhät käsityöläiset kaupungissa vuosikausia saivat odottaa hiellä ja työllä ansaittua palkkaansa, jokaiselle hävinneelle aatelisjunkkarille oli hänellä rahaa kumminkin kyllä; ja jos joku köyhä mies parka kävi yli hänen toukomaansa, sakotti hän hänen ilman armotta, mutta Bräsigin armollinen herra kreivi sai syksyllä koko jahtijoukkoneen ajaa yli hänen kylvöjensä, ja vaikka hän oli pettänyt oman pappinsa mitä hävyttömimmällä tavalla, lähettäen hänelle kaikkein viheliäisimmän pääsiäislampaan, saivat kuitenkin kreivin jahtimiehet kaataa kauriita ihan hänen ovellansa, ilman että hän hiiskui siitä sanaakaan. — Ei, Samuli Pomukkelskopp ei alentanut itseänsä!
Hawermann väisti häntä, hän ei rakastanut riitaa ja toraa ja oli niin tyytyväinen asemaansa, ettei hänen kaiuttanut tietää mitä merkillistä muualla tapahtui. Hänestä tuntui ikäänkuin miehelle, joka kovan rajuilman kestettyänsä istuu kuivana lämpimän uunin edessä Ja hänen ainoa surunsa oli hänen hyvän herransa asiat.
Muutama aika sitte oli hän saanut vieraan käden kirjottaman kirjeen, joka oli kiinitetty mustalla lakalla, ja kirjeessä ilmotti kamarineuvos hänelle, että hän oli saanut halvauksen ja ettei hän vielä voinut käyttää oikeata kättänsä; mutta suurin onnettomuus, mikä häntä oli kohdannut, oli että hänen vaimonsa oli kuollut, äkkiä, ihan terveenä ollessaan. Ja jälkikirjotuksena oli liitetty vielä, että hänen veljensä poika Frans Mikon-aikana oli saapuva Pümpelhageniin, oppiaksensa siellä maanviljelystä, "mutta hänen oma tahtonsa on, alkaa ihan alusta ruveten ja tehdä kaikki alhaisimmatkin askareet itse; ja minä pidänkin sen parhaana", niin kuuluivat kamarineuvoksen omat sanat. Paria viikkoa myöhemmin sai hän taas kirjeen, jonka kautta kamarineuvos antoi ilmottaa hänelle, että hän oli luopunut virastaan Swerinissä ja että hänellä oli aikomus, tulevana pääsiäisnä muuttaa kolmen naimattoman tyttärensä kanssa kokonaan Pümpelhageniin; talven täytyi hänen vielä viettää Swerinissä sairautensa tähden. Hawermannin tuli sillä aikaa panna herrasasunto mitä täydellisimpään kuntoon.
Semmoiset muutokset tulivat tietysti vaikuttamaan Hawermanninkin asemaan, ja vaikk'ei hänen tarvinnutkaan arostella isäntänsä silmiä ja hän mielellään tahtoi tehdä parastansa hänen mukavuudeksensa, oli hänen kumminkin myöntäminen, että se hiljainen rauhallisuus ja yksinkertaisuus, jossa hän tähän asti oli elänyt, nyt oli lopussa, ja ken tiesi, kuinka kauvan enää oli viipyvä, kun vielä suurempi muutos oli tapahtuva?
Mikonpäivä tuli ja sen kanssa Frans von Rambow. Hän ei ollut mikään kaunis mies; mutta hän oli terve ja voimakas, ja jos likemmin häntä tarkastelit, voit kaiken yksivakaisuuden ohessa, joka hänessä asui, havaita hänessä suuren hyvänluontoisuuden, ja toisinaan lensi hänen kasvoillensa vilaus alakuloisuutta, johon kai oli syynä, että hän jo nuoren oli kadottanut vanhempansa ja oli elellyt orpona yksin mailmassa. Ei hän myöskään loistanut nerollansa; hänellä oli terve, luonnollinen järki ja oli oppinut, mitä hänen piti, mutta hänen oli täytynyt lukea ahkerasti, päästäksensä koulun kaikki luokat läpitse ja saadaksensa hyvän lähtötodistuksen yliopistoon, ja tässä tilaisuudessa oli hän oppinut, mikä elämässä on tärkein, nimittäin työtä tekemään. Hän oli kuin nuori puu, joka taimistossa on kasvatettu laihalla pohjalla, hänen runkonsa oli kasvanut hitaasti, mutta lujaksi, hän ei ollut lykännyt mitään hyötyvesoja korkeuteen, hänen oksansa versoivat vaan leveälle, ja kun hän istutettiin toiseen maahan, ei häntä tarvinnut liioin karsia, ja puutarhuri oli sanonut: "Antaa hänen seisoa sillänsä, hän on kyllin tukeva, hän ei tarvitse mitään tynköä".
Tätä nykyä oli hän kahdenkymmenen vuoden vanha ja hän, jonka Hawermann oli tuntenut pienenä kolmenvuotisena lapsena, oli nyt kasvanut vakavaksi, nuoreksi mieheksi, semmoisilla vastaisuuden toiveilla, jommoisia ei monella ollut koko maassa. Kaksi kaunista, isoa maatilaa, jotka hänen alaikäisyytensä aikana tunnokas holhoja oli vapauttanut veloista, oli hänen omansa. Hawermann oli tosin ollut hänen isällänsä pehtorina niin kauvan aikaa takaperin, ettei hän sitä enää muistanut, mutta hänelle oli kerrottu, että pehtori aina oli ollut hyvin ystävällinen häntä kohtaan, ja jos yksinkertainen, hyvänlaitanen ihminen tietää, että toinen on kantanut häntä käsivarrellaan, silloin hiipii luottamus vaivihkaa sydämeen ja hänestä tuntuu, ikäänkuin näkisi hän kätkyensä pienen päänalaisen uudestaan ja voisi uudestaan laskea päänsä sille ja uneksia uudestaan lapsuutensa unelmia.
Ja Hawermann palkitsi tätä luottamusta täydestä sydämestänsä ja suurella ilolla. Vakaalla, levollisella kädellä johti hän sitä nuorta miestä näissä uusissa, tottumattomissa askareissa, hän opasti häntä sisä- ja ulkotöissä, sanoi hänelle syyn, miksi se ja se työ oli tehtävä ja miksikä se piti tehtämän juuri tällä eikä millään muulla tavalla ja samassa tahtoi hän säästää häntä; mutta kun hän huomasi, että hänen, oppilaansa ei tahtonut säästää voimiansa, että hän tahtoi tehdä tehtävänsä siinä kuin toinenkin, antoi hän hänen toimia mielensä mukaan ja sanoi itseksensä niinkuin puutarhuri: "Antaa hänen olla sillänsä, hän ei tarvitse mitään tukea eikä tynköä".
Mutta tähän rauhalliseen seuraan oli pian saapuva vielä toinenkin vieras, joka toi elämää taloon, se oli Fritz Triddelfitz.