Pastorin pienen rouvan lanko oli apteekari Triddelfitz Rahnstädtissä, ja kun hän kuuli, että Hawermann opasteli nuoria maanviljeliöitä, sai hän päähänsä, että hänenkin Fritzinsä, joka oli seitsentoistavuotias poika tolvana, kaiken mokomin pitäisi Hawermannin ruoskan alla maanviljelystä oppia. "Korkeampaa maanviljelystä", sanoi Fritz, "sillä tavallisen tunnen minä jo ennen, sillä minä olen kaksi kertaa ollut loma-aikana myllärin luona Bolzissa ja olen ajanut siellä heiniä".
Pastorin pieni rouva ei oikein mielellään tahtonut ruveta välittäjäksi, sillä hän tunsi sisarensa pojan aika vintiöksi eikä tahtonut saattaa häntä Hawermannin niskoille; mutta lanko ei hellittänyt, ja asia piti pantanaan toimeen, Hawermann olisi pappilalaisten puolesta mennyt vaikka tuleen; mutta omalla edesvastauksellansa ei hän kuitenkaan voinut tätä tehdä, hän kirjotti sentähden isännällensä, että nuori Triddelfitz oli koulua käynyt kolmanteen[6] luokkaan, asti, hänellä oli tosin monta juonta päässä, mutta oli muuten hyvänlaitanen, ja hänen parhaimpana ansionansa oli, että hän oli pastorin rouvan sisaren poika, ja hänelle oli Hawermann, niinkuin herra kamarineuvos hyvin tiesi, suuressa kiitollisuuden velassa; muuten oli isä valmis maksamaan kahden vuoden kuluessa 100 taaleria elatusrahaa. Hän kysyi nyt siis, tahtoiko herra kamarineuvos suostua siihen, että Fritz Triddelfitz sai olla maanviljelystä oppimassa Pümpelhagenissa. Kamarineuvos vastasi seuraavassa postissa, että elatusrahasta ei mitään puhetta voinut olla, ne 100 taaleria olivat oppirahoja ja niiden kanssa ei hänen mitään ollut tekemistä, se oli Hawermannin oma asia; jos hän sen katsoi hyväksi, sai hän Herran nimessä ottaa sen nuoren miehen oppiinsa. Tämä oli suuri ilo Hawermannille; elatus- ja oppirahoista ei enää tietysti ollut mitään kysymystä, sillä nyt hän saattoi maksaa kumminkin pienen osan sitä suurta velkaa, jossa hän oli pappilan herrasväelle.
Fritz Triddelfitz tuli, mutta kuinka hän tuli! Hän oli äitinsä ainoa poika — sisaria oli hänellä vielä pari — ja äiti oli varustanut hänen uutta asemaansa varten niin, että hän voi käydä oppilaasta, kirjurista, isännöitsiästä, pehtorista, arentimiehestä ja aatelisesta tilanomistajasta, aina sen mukaan kuin vaadittiin, taikka sen mukaan kuin hänen itse halutti. Hänellä oli lankkisaappaat, hänellä oli rasvanahkaset saappaat, vesisaappaat, kaulussaappaat ja pollussaappaat; hänellä oli aamukengät, tanssikengät ja pieksukengät; hänellä oli polvisäärystimet, ratsassäärystimet ja muut säärystimet; hänellä oli hännystakkeja ja liinanuttuja ja verkatakkeja ja karvatakkeja, hänellä oli päälystakkeja ja alustakkeja ja sadetakki, housuista kaikenkaltaisista, pitkistä ja lyhkäsistä, puhumattakaan. Nämä maanviljeliän varustukset saapuivat muutamana päivänä useammissa kistuissa ja laukuissa täydellisen pehmeän vuoteen ja aimollisen monilaatikkoisen kirjotuspöydän kanssa Pümpelhageniin, ja ajuri ilmotti sen iloisen sanoman, että nuori herra oli tuleva kohta perästä, hän oli jo matkalla, hän tuli ratsastaen ja oli vaan tiellä joutunut vähäiseen riitaan isänsä vanhan rautikon kanssa, joka ei tahtonut mennä Gürlitzin pappilaa edemmäksi, sillä hän ei ollut koskaan ollut kauempana mailmassa. Kuinka riita oli päättyvä, ei ajuri sanonut tietävänsä, sillä hän oli siinä ajanut hänen ohitsensa; mutta tuleva oli nuori herra.
Ja niinkuin sanottu, hän tulikin, mutta mitenkä hän tuli! Tällä kertaa tuli hän kahden ison, kreivillisen kartanon pehtorina, joka on saanut kunnian ratsastaa ajojahdissa armollisen herransa kreivin kanssa: vihreä jahtitakki yllä, valkeat nahkahousut ja pitkävartiset, keltasilla kauluksilla ja kannuksilla varustetut saappaat jalassa, ja näiden kaikkein päällä sadetakki, ei sentähden että sateelta näytti, vaan sentähden että semmoinen siihen aikaan vielä oli varsin uutta ja hän tahtoi toki kuulla mitä ihmiset siitä sanoivat. Ja isänsä rautikon selässä tuli hän, ja heistä molemmista voi selvästi nähdä, että heidän keskinäinen välinsä ei ollut kaikessa sovussa ratkaistu. Edemmäksi sitä suurta lammikkoa Gürlitzin pappilan edessä ei rautikko ollut tahtonut mennä, ja Fritz oli siinä tepastellut kumminkin kymmenen minutia pastorin pienen rouvan hirmuksi ja kauhuksi, kunnes hän kannusten ja ruoskan avulla vihdoin pääsi voitolle; kun hän nyt Pümpelhagenissa hyppäsi alas rautikon selästä, näytti hän siltä, kuin olisi itse paholainen lasieerannut hänen takkinsa liejulla. Ja rautikko seisoi nyt Pümpelhagenin ulkohuoneen edessä ja katsella tuijotteli yhteen pilkkuun ja ajatteli itseksensä: "Olenko minä tyhmä vai onko hän tyhmä? Minä olen seitsemäntoista vuoden vanha ja hän on myös seitsemäntoista vuoden vanha; minä olen vaalea rautikko, hän on myöskin vaalea rautikko. Tällä kertaa on hän tullut voitolle, tulevalla kerralla tulen minä voitolle. Jos hän ukittaa minua ruoskalla, kannuksilla ja kankisuitsilla, niin lasken minä tulevalla kerralla varsin tyynesti hänen kanssansa maata lammikkoon".
Hawermann istui juuri päivällispöydässä nuoren herran von Rambowin ja emännöitsiän Mari Möllerin kanssa, kun Fritz Triddelfitz astui ovesta sisään, ja vanha pehtori, joka ei häntä koskaan ennen ollut nähnyt, hämmästyi hieman. Fritz oli vihreässä jahtitakissaan parsaheinän näköinen, joka juuri alkaa tehdä terää, ja oli niin hoikka ja heikko ruumiiltaan, että helposti olisi hänen voinut lyödä kahtia hänen omalla ruoskallansa. Hän oli vaalea rautikko, niinkuin rautikko tuolla ulkona oli sanonut, hänellä oli korkeat, ulkonevat poskiluut ja kasvoissa pisamia, jotka eivät luopuneet hänestä talvellakaan, ja koko hänen olentonsa näytti niin rohkealta ja ujostelemattomalta, että Hawermannin oli ajatteleminen itseksensä: "Jumala varjelkoon! Tuoko tulee minun oppiini? Näyttäähän jo, kuin olisi hän minun päällikköni". Mutta tästä syvästä miettimisestä tempasi hänet toisaalle oikein hepakka nauru, johon Frans von Rambow oli purskahtanut ja johon Mari Möllerkin salaisesti yhtyi, pitäen salvettia suunsa edessä. Fritz oli juuri alottanut: "Hyvää päivää, herra pehtori, kuinka voitte?…" kun tämä nauru hänet keskeytti, ja kun hän katsahti sitä kohden, näki hän entisen koulukumppaninsa Parchimista, Fransin, joka oli pakahtua naurusta; Fritz katseli häntä ensin vähän paheksuen, mutta ei kauvan viipynyt, kun jo hänkin yhtyi nauramaan, eikä nyt enää vanha vakava Hawermannkaan voinut pidättää itseänsä, hän nauroi, niin että vedet tuli silmiin.
"Veikkonen", huudahti Frans, "kuinka olet sinä itsesi pukenut!"
"Aina uljaasti tietysti!" vastasi Fritz ja Mari Möller katosi taas salvetin taa.
"No, Triddelfitz", sanoi Hawermann, "tehkää hyvin ja istukaa ja syökää meidän kanssamme päivällistä".
Sen Fritz tekikin, ja se täytyy tunnustaa, että sillä lurjuksella oli onni: hän oli astunut uuteen asemaansa juuri lihavan kuun aikana, ihan keskellä hanhenpaistin aikaa, ja koska juuri sattui olemaan sunnuntai, virui kaunis kärvennetty hanhi pöydällä hänen edessänsä, ja hän voi siis mielihyvällä alottaa opintojansa maanviljelyksessä. Hän ei säästänytkään hanhenpaistia missään suhteessa, ja Hawermannin oli itseksensä myöntäminen, että jos Fritz istui niin taneasti hevosen selässä kuin pöydässä, jos hän piti niin tarkalla silmällä renkejä ja renkipoikia kuin hanhenpaistia, jos hän apetti yhtä hyvin hevosia kuin itseänsä ja teki yhtä puhdasta kaikissa muissa suhteissa kuin talrikkinsa suhteen, niin voi hänestä tulla jotakin erinomaista.
"No niin", sanoi Hawermann, kun ruualta oli päästy, "Triddelfitz, menkää nyt kamariinne ja ottakaa toiset vaatteet päällenne ja säilyttäkää rastaspukuanne niin, etteivät koit siihen koske, sillä ensimäiseen kahteen vuoteen ette kai sitä enää tule tarvitsemaan. Me emme täällä ratsastele ensinkään, me käymme täällä aina jalkasin; ja jos joskus ratsastus on tarpeesen, niin toimitan minä sen itse sivumennen".