"Niitä hän kyllä on tekevä", sanoi Bräsig.
Ja minä luulen, että hän oli niitä tehnyt; sillä lyhyellä ajalla joulun ja uudenvuoden välillä oli hän Rahnstädtissä saanut niitä koko joukon aikaan ja ne kaikki pehtorin puvussa, sillä vaikka ilma oli kylmä ja kolkko, ei hän kuitenkaan päiväksikään ollut luopunut vihreästä jahtitakistaan, valkeista nahkahousuistaan ja noista keltavartisista kaulussaappaistaan, ja toisinaan ei yöksikään; kumminkin kerran, kun hän myöhään oli tullut iloisesta, sivistyneestä maanviljeliäin seurasta, oli palvelustyttö aamulla nähnyt hänen makaavan vuoteellaan, saappaat ja kannukset jalassa. No tästä voisi nyt joku laskea vähän pilkkaa, mutta se olisi väärin, sillä Fritz oli näissä iloisissa seuroissa tavannut vanhan lapsuuden ystävänsä, Kyösti Prebberowin, joka oli käyttänyt keltasia kaulussaappaita puoltatoista vuotta kauvemmin kuin hän, ja yhteensattumisen ilo ja nuo sivistyneet, maanviljelystä koskevat keskustelut olivat hänen vallanneet. Kyösti Prebberow oli antanut hänelle kaikenlaisia hyviä neuvoja, kuinka hänen tuli kohdella "vanhustansa" — sillä tarkotettiin Hawermannia —, hän oli opettanut hänelle kaikenlaisia sukkelia keinoja, kuinka hän voisi vetää vanhusta nenästä ja pettää häntä, ja oli oman elämänsä kokemuksesta antanut hänelle oivallisimpia osviittoja, kuinka renkejen kanssa piti menetellä, joissa opastuksissa potkuilla ja selkäsaunoilla oli etusija. Ja kun nyt varsinainen maanviljelys ja taloudenpito tällä tavalla oli perinjuurin tullut keskustelluksi, olivat he ruvenneet puhumaan hevosista ja silloin oli Fritz kertonut hänen ja rautikon keskinäisen välin: rautikko oli luonnostaan oikeastaan hyvälahjainen ja muutenkin säisevä hevonen, mutta apteekari, Fritzin isä, oli alusta alkain pidellyt sitä väärin eikä ollut välittänyt mitään sen kaikenlaisista pahoista kureista. Ja nämät olivat nyt rautikon pitkän elämän aikana niin juurtuneet häneen, ettei hän, Fritz, enää tietänyt mitä hänen piti hänen kanssansa tehdä, sillä hän oli ottanut toimeksensa, saattaa rautikko toiselle mielelle. Rautikon suurin vika oli, ettei hän millään ehdolla mennyt edemmäksi, kuin hän tyhmässä päässään oli päättänyt, eikä siinä auttanut kankisuitset, ei ruoska eikä kannukset.
"Ja semmoista sinä suvaitset?" sanoi Kyösti Prebberow. "Ei, veikkonen, siihen minä neuvon tiedän. Näetkös, sinä istut selkään ja otat ison saviastian ja täytät sen vedellä ja ratsastat hiljaa eteenpäin etkä ole mistään tietävinäs, mutta kun sitte tulette sille paikalle, jossa rautikko ei tahdo mennä edemmäksi — kuuleppa — silloin sivallat häntä ohjaksilla takapuolelle, isket kannukset hänen kupeisinsa ja heität läiskäytät samassa vesiastian hänen korviinsa — kaikki yhtä haavaa! — niin että pirstaleet lentävät ympäri päätä ja vesi pirskuu silmiin".
Fritz pani mieleensä tämän hyvän neuvon ja kun hän tänäpänä pehtoripukunsa kaikessa loistossa lähti matkaan rautikon selässä, oli hänellä ohjakset vasemmassa kädessä, ruoska vasemmassa kainalossa ja oikeassa kädessä iso saviastia, täynnä vettä. Juosten ei hän voinut ajaa, sillä silloin olisi vesi läikkynyt ulos astiasta, ja koska ei rautikkokaan ollut juoksuun taipuisa, niin kuljettiin askel askelelta parhaimmassa sovussa, nimittäin Reksowin kartanolle asti.
Tässä aikoi nyt Fritz ajaa leiskauttaa juoksussa portaiden eteen ja iski kannukset rautikon kupeisin; mutta joko oli rautikolla paha luonto tai oli hän kavala lurjus, joka ei vielä ollut unhottanut entistä tepastelemista pappilan lammikolla, hän seisahti kokonaan. Nyt oli aika! Ohjakset piukkaan! Kannukset kupeisin ja loiskis! astia ylös alasin korville! "Öh!" ähkyi rautikko ja rapisteli korviansa merkiksi, ettei hän aikonut mennä edemmäksi, mutta paiskauksesta oli hän kai ihan huumaantunut, sillä hän laski varsin tyynesti maata. Fritzin oli tietysti seuraaminen muassa ja jos hänellä olikin vielä sen verran tajuntaa jälillä, ettei hän joutunut rautikon alle, niin ei riittänyt sitä kumminkaan niin pitkälle, että se olisi estänyt häntä kaatumasta rautikon viereen.
Rouva Nüsslerin vieraat olivat nähneet tuvasta koko kähäkän Fritzin ja rautikon välillä, ja vasta silloin kun Fritz kohosi jalustimille ja tuolla suurella saviastialla rupesi jyhmimään vastustajaansa, pelkäsi, pastorin pieni rouva sisarensa pojalle onnettomuuden tapahtuvan, mutta kun hän näki rautikon pysyvän levollisena, ja että Fritz nyt lepäsi pehmeästi, vaikka vähän kylmästi "kunnian kentällä", jonka taivas oli pehmittänyt suojailmalla ja sateella ja Jokkum Nüssler höystänyt sontarattaista valuvalla lannalla, silloin täytyi hänenkin yhtyä tuohon yleiseen nauruun ja sanoa pastorillensa: "Sepä tekee hänelle hyvää!"
"Niin", sanoi Bräsig, "ja kelpo nuha ei myöskään hänelle ole vahingoksi. Miksikä hän viitsii tepastella tuon vanhan juhdan kanssa!"
Fritz tuli nyt köntysteli kuin puolikuu, toinen kylki vielä täydessä loistossaan, toinen musta ja pimeä.
"Sinäpä näytät korealta, poikaseni", huusi pastorin rouva ulos avonaisesta akkunasta. "Älä tule semmoisena huoneesen! Onneksi on sinun matkalaukkusi jo tullut perille, nyt voit kumminkin ottaa toiset vaatteet yllesi".
No, sen Fritz tekikin ja tuli vähän ajan perästä sisään parhaimmassa puvussaan, sinisessä hännystakissa ja mustat, pitkät housut jalassa ja käveli edes takasin salissa nuorena tilanomistajana, mutta hän oli kovin pahalla päällä, ja siihen oli hänellä kyllä syytäkin Bräsigin pistopuheiden ja pastorin rouvan muistutusten tähden. Frans sitä vastaan oli hauskimmalla mielellään, hän laski leikkiä noiden kolmen pienen tytön kanssa, katseli noiden molempain kaksoisten joululahjoja ja oli nauruun pakahtua, kun nuo molemmat pienet tyttöset viimein vetivät kumpikin esille suuren jalkapussin, jotka he olivat saaneet pehtori Bräsigiltä joululahjaksi, "että pienet sirkukset voisivat pitää töppösensä lämpiminä, eivätkä ennen aikojaan saisi tuota kirottua leiniä".