Frans ei ollut koskaan ollut tilaisuudessa seurustelemaan tyttösten kanssa, jotka olivat häntä itseään nuoremmat, ja nyt teki tämä tuttavallinen pakina ja tämä lapsellinen ilo asioista, jotka hänen silmissänsä eivät olleet minkään arvoisia, semmoisen vaikutuksen häneen, että hän illalla, ruoalle mentäissä, istui näiden pienosten seuraan ja hylkäsi ehdottomasti rouva Nüsslerin kutsumuksen, aatelismiehenä asettua ylhäisimmälle sijalle.
Se oli hauska illallinen, leikki- ja kokkapuheita laskettiin ja jokainen antoi niihin osansa, paitsi Fritz ja Jokkum. Fritzin mieli oli kuin maansa myyneen talonpojan ja häntä harmitti, ettei hän voinut olla yhtä iloinen kuin Frans. Jokkum ei tosin myöskään mitään sanonut, mutta hän oli mies nauramaan, ja joka kerta kun Bräsig vaan aukaisi suunsa, vetäytyi Jokkuminkin vino suupieli lähes korvaan saakka, ja kun punssi tuli pöydälle ja Liina, kaksoisista ymmärtäväisimpänä, otti edeskäyvän virkaa toimittaaksensa, sai Jokkumikin kielenkantansa liikkeelle ja tahtoi tehdä, mitä hän isäntänä tehdä voi, ja pakisi tuontuostakin hiljaa itseksensä: "Liinaseni, täytä toki Bräsigin lasi!"
Fritzinkin suun sai punssi aukeamaan; äissään oli hän tosin vielä yhä, erittäinkin Fransin sivistymättömän lörpötyksen tähden, sillä vaikka nuo pienet tytöt hänen silmissänsä eivät vielä olleet muuta kuin puolikasvaneita tyttölapsia, täytyi heitä kumminkin hänen ajatuksensa jälkeen jo vähitellen totuttaa korkeampaan kanssapuheesen; hän alotti sentähden samaan tapaan, kuin hän Rahnstädtissä paalissa oli tehnyt, tanssiessansa pormestarin viidenkolmattavuotiaan tyttären kanssa, ja puhutteli Lovisaa ryökynä Hawermanniksi. Tuo pieni tyttö katseli häntä kummastellen ja kun Fritz vielä toistamiseen nimitti häntä ryökynäksi, nauroi Lovisa häntä vasten silmiä: "Minä en ole mikään ryökynä, minä olen Lovisa Hawermann", ja Fransin oli myös nauraminen.
Tämä harmitti taas Fritziä, mutta hän tiesi hyvin olevansa oikealla sivistyksin tiellä ja että keskustelua naisten kanssa oli tällä tavoin alottaminen; hän ei siis ollut millänsäkään, vaan kertoi kaikki, mitä hän tiesi paalista Rahnstädtissä, mitä hän oli sanonut pormestarin tyttärelle ja mitä pormestarin tytär oli sanonut hänelle, ja samassa ryökynöitsi hän myös noita molempia pieniä kaksoisomenia ehtimiseen. Ja kun tuossa pienessä seurassa tästä nyt syntyi suuri ilo ja nauru, täytyi hänen yhä korottaa ääntänsä, että häntä kuultaisiin, kunnes vihdoin koko seura vaikeni ja katsella tuijotteli häneen. Jokkum, joka istui häntä lähinnä, oli kallistunut vähän syrjään päin ja ällisteli häntä, kuinka voi olla mahdollista, että yksi ihminen voi niin paljon puhua, ja Bräsig katseli Jokkumin ohitse erinomaisen ihastuneena omaan ihmistuntemiseensa ja vilkutti tuontuostakin Hawermannille silmää, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: "Enkö minä sitä sanonut, Kaarlo, hän on lärvi, oikein aika vintiö!" Hawermann katseli suutuksissaan alas talrikillensa, rouva Nüssler oli suuressa pulassa, tokko hänelle emäntänä oli soveliasta, tehdä loppu tästä lörpötyksestä ja pastori häälytti hiljakseen päätänsä edes takasin; mutta kaikkein suurimmassa tuskassa oli pastorin pieni rouva, hän nytkäytti päänsä niskaan, niin että myssynnauhat värisivät leuvan alla ja siirtelihe tuolillaan edes takasin, juuri kuin olisi hänellä liian lämmin, ja kun Fritz juuri kuvaili elävästi polkkamasurkan temppuja, kuinka herran siinä tulee tarttua naiseen uumilta kiini, ei voinut pastorin rouva enää hillitä itseänsä, vaan hypähti ylös ja huusi: "Vaietkaa kaikki hiljaa! Minulla tätinä on tässä lähin oikeus! Fritz, tuleppa tänne vähän!" Ja kun Fritz nyt vitkalleen nousi istuimeltaan ja ylpeästi ja kylmäkiskoisesti läheni tätiänsä, tarttui täti häneen tilanomistajan takinpielestä kiini ja äyhkäisi: "Minun kultapoikaseni, tuleppa vähän ulos!" Ja niin siirtyivät he yhdessä porstuaan. Sieltä kuuli seura, joka sisässä oli, katkonaisesti ankaraa nuhdesaarnaa, jota eivät mitkään vastaväitteet voineet keskeyttää, ja kun ovi taas aukeni, veti pastorin rouva taas Fritziä perässään sisään ja näytti hänelle istumapaikan ja sanoi: "Tuohon istut sinä nyt levollisesti ja puhut järjellisen ihmisen tavalla".
No, sen Fritz nyt tekikin, nimittäin että hän istui, toista käskyä ei hän täyttänyt, eikä kukaan voinut häneltä sitä vaatiakaan, sillä sivistyneen keskustelun perästä tuntuu järjellinen puhe hyvin laihalta, ja miksikä olisi hänen pitänyt turmella kaunista alkua huonolla lopulla? Sillä aikaa kun nyt Frans taas vähitellen tuli iloiseen pakinaan nuorten tyttöjen kanssa ja vanhat ihmiset — paitsi pastorin rouva, joka piti jonkinlaista poliisihoitoa pahantekijästä — hiljaa vierivät järjellisen kanssapuheen vanhalla tasaisella tolalla ja ainoastaan silloin tällöin vähän riehkoontuivat, kun Bräsig ajaa karahti kivelle, istui Fritz ääneti ja kiukutteli itseksensä ja koetti upottaa vihaansa punssiin, joka valui kuin öljy hänen tulistuneesen mieleensä, ja sydämessään nimitti hän Fransia 'kavalaksi ketuksi' ja noita kolmea tyttöstä 'tyhmiksi tölleröiksi', jotka eivät ymmärtäneet panna mitään arvoa helmille, joita hän heille heitteli. Mutta yhtä kaikki ja huolimatta siitä suuresta ylenkatseesta, jota hän osotti tuommoiselle lasten keskustelulle, heräsi hänessä kiukkunsa ohessa myöskin jonkinlainen kateus, ettei hän ollut korkein kukko tunkiolla, ja kun hän oli huomaavinansa, että Frans enimmästi seurusteli Lovisa Hawermannin kanssa, vannoi hän sydämessänsä, että siitä seikasta oli pian loppu tuleva, hän itse, Fritz Triddelfitz, tahtoi näyttää heille, mitä hän voi toimeen saada, ymmärrettävästi hänen tätinsä, poissa ollessa.
Sillä aikaa oli ilta kulunut, eikä kukaan ollut ajatellut, että jo oli niin myöhäinen; siiloin ilmaantui yht'äkkiä huoneesen hirmuinen olento, joka kiireestä kantapäähän oli peitetty kaikenlaisilla lämpimillä verhoilla; hän puhalsi lehmänsarveen, joka kuului hirveältä, hän rupesi sitte laulamaan ja se kuului vielä hirveämmältä. Se oli Kyösti Stöwsand, joka oli hieman mielen viassa ja jonka Jokkum Nüssler sentähden oli pannut yövartiaksi, koska ei hän muuhun toimeen kelvannut. Ja huoneen ovesta kurkistelivat rengit ja piiat, he tahtoivat myöskin nähdä, kuinka Kyösti toimitti asiansa, ja nauroivat ja nyhjivät toinen toisiansa ja tunkivat eteen ja taaksepäin. Ja nyt alkoi onnitteleminen, ja jokainen toivotti toisellensa onnea uudeksivuodeksi, ja kun kaikki taas oli ääneti, piti pastori lyhyen puheen, joka alkoi vähän leikillisesti, mutta loppui hyvin vakaisesti, sillä hän huomautti siihen, kuinka ihminen joka vuosi astuu suuren askelen lähemmäksi hautaansa, ja että hänellä samassa pitäisi olla se lohdutus, että joka vuosi vedetään uusi solmu, joka, ystävyydessä ja rakkaudessa sitoo likemmin ihmiset toinen toisiinsa. Ja kun hän puhuttuansa katseli ympärinsä, oli hänen pieni rouvansa laskenut kätensä hänen uumillensa ja Jokkum seisoi vaimonsa vieressä ja Hawermann ja Bräsig olivat tarttuneet toinen toisensa käteen, ja Frans seisoi Lovisan luona. Fritz ei ollut näkyvissä, hän oli kai kiukuissaan mennyt ulos. Niin loppui vuosi 1839.
Luku 8.
Bräsig matkaa kylpylaitokseen ja kamarineuvos tulee Pümpelhageniin. Pomukkelskopin vaakunasta ja mitä päivätyöläiset siitä luulevat. "Egeleistä" ja "Äseleistä". Miksikä ryökynä Fideliaa sanotaan peijakkaaksi, ja miksikä pastori Behrens puristeli päätänsä, Bräsig palaa kylpylaitoksesta ja kertoo Hawermannille vesiasioista. Kuinka hänen siellä on käynyt. Kuolema ja tuska. Kuinka Daniel Sadenwater istuu, kahveli kädessä.
Kun uutena vuotena pääsiäinen tuli, matkasi Bräsig kylpylaitokseensa, ja Pümpelhageniin saapui kamarineuvos kolmen tyttärensä, Albertinan, Berthan ja Fidelian kanssa.
"Siitä miehestä ei enää mitään tule, hän menee loppuansa kohden", sitä sanoi Hawermann itseksensä ja samaa sanoi Frans itseksensä, ja kun he molemmat ensi iltana kamarineuvoksen tulon jälkeen istuivat yhdessä, oli keskustelu hyvin surullinen heidän välillänsä; ja seuraavana päivänä, kun Frans, niinkuin luonnollista oli, muutti setänsä luoksi herraspytinkiin ja rupesi syömään setänsä tyttärien kanssa, tuntui Hawermannista yksinäinen olonsa varsin ikävältä tuossa vanhassa pehtorinasunnossa, hän oli jo niin tottunut tuon nuoren miehen likempään kanssakäymiseen, josta hän paljon piti.