"No mutta, miks'et viipynyt vielä vähän kauvemman aikaa kylpylaitoksessa, kunnes täydellisesti olisit parantunut?"
"Kaarlo", sanoi Bräsig ja loi silmänsä alas ja näytti hyvin nololta, "se ei käynyt laatuun! Minulle tapahtui siellä jotakin. Kaarlo", sanoi hän ja katseli Hawermannia rohkeasti silmiin, "sinä tunnet minun pienestä nallikasta, oletko koskaan havainnut minun käyttäneen itseäni säädyttömästi naisia kohtaan?"
"En, Bräsig, sen todistuksen voin minä sinulle antaa".
"Ja kuitenkin! arvaappas, kuinka se tapahtui! Perjantaista viikko takaperin sain minä taas tuommoista pirun pistelemistä isoihin varpaisiini, sillä äärimmäisistä päistä se aina alkaa, ja vesitohtori sanoi: 'Herra pehtori, meidän täytyy kääriä teidät lakanoihin, tohtori Strumpfin saakelin kolchikum tulee ilmi, se pitää ajaa ulos'. No, se pannaan toimeen, hän käärii minut itse ja niin piukkaan, että tuskin voin henkeäni vetää, jota tehdessään hän sanoo ilman olevan minulle vähemmän tarpeellista kuin veden; ja samassa aikoo hän sulkea vielä akkunankin. 'Ei', sanoin minä, 'sen verran ymmärrän minäkin siitä, raitis ilma on välttämätön, antakaa akkunan olla auki', ja hän antaa sen olla ja menee tiehensä. Niin lepään minä nyt levollisesti kurjassa asemassani enkä aavista mitään pahaa, kun yht'äkkiä kuulen kummallista suhinaa ja hörinää ympärilläni, ja kun katsahdan ylös, lentää hyrisee kokonainen mehiläisparvi sisään akkunasta, emo ensimäisnä — sillä minä tunnen hänen, Kaarlo, sinä tiedät että minä olen mehiläishoitaja: oli minulla kerran Zittelwitzissä koulumestarin kanssa yhdessä keväällä viisikahdeksatta mehiläispesää — ja tämä emo pyrkii nyt suorastaan villavaippaa kohden, jonka tohtori oli vetänyt minun pääni päälle. No, mitä piti minun tehdä? Liikuttaa en voinut itseäni; minä puhaltelin siis häntä kohden, minä puhaltelin, kunnes hengästyin; mutta turhaan, ihan turhaan! Se peijakas istahtaa vihdoin juuri minun kaljulle päälaelleni — sillä varatukan otan minä aina pois, säästääkseni sitä — ja nyt tulee koko parvi ja läheilee kasvojani. No, nyt oli hukka merrassa! Minä vieritin itseni ulos sängystä. Putosin leiskahdin maahan ja vieritin nyt itseäni pitkin lattiaa ovelle saakka, päästäkseni vapaaksi tuosta villavaipasta ja noista märistä lakanoista, ja pääni päällä oli piru valloillaan, itse ilmeinen perkele! Ja niin juoksin minä nyt ulos ovesta ja huimin ympärilleni noita takaa ajavia mehiläisiä silmittömästi ja hurjasti, ja huusin apua. Jumalan kiitos ja kunnia, vesitohtorin apulainen — hänen nimensä on Ehrfurt — kohtasi minun ja vei minun toiseen suojaan ja siellä sain tarpeelliset vaatteet päälleni, niin että muutaman tuntisen levon perästä voin mennä ruokahuoneesen, jota sanotaan salongiksi, ja kymmenkunta mehiläispiikkiä oli ruumiissani. Minä rupesin puhumaan herrojen kanssa, ja he nauramaan. Miksikä he nauroivat, Kaarlo? Sinä et sitä tiedä enkä minäkään sitä tiedä. Minä käännyin sitte ystävällisimmällä tavalla erääsen naiseen ja aloin puhua ilmasta; hän punastui. Miksikä hän punastui ilmasta puhuttaissa? Sitä en tiedä etkä sinäkään sitä tiedä. Minä käännyin erääsen, joka oli laulajatar, ja pyysin nöyrästi, että hän tekisi hyvin ja laulaisi vielä kerran laulun, jonka hän joka ilta oli laulanut. Mitä luulet että hän teki, Kaarlo? Hän käänsi minulle selkänsä. Ja kun minä nyt arvelin ajattelin itsekseni tätä kummaa, tuli vesitohtori ja sanoi hyvin kohteliaasti minulle: 'Herra pehtori, älkää panko pahaksi, te olette tänään iltapuolella päivää liiaksi vetäneet huomiota puoleenne'. — 'Kuinka niin?' kysyin minä. 'Niin', sanoi hän, 'kun te juoksitte ulos ovesta, sattui neiti von Hinkefusz[8] juuri käymään käytävässä ja hän on kaikessa salaisuudessa kertonut sen toisille'. — 'Ja sentähden', sanoin minä, 'tahdotte te riistää minulta luonnollisen sääliväisyyden? Sentähden nauravat herrat ja antavat naiset minun ihastella suloisia takapuoliansa? Ei, sentähden en ole minä tullut tänne! Jos neiti von Hinkefusz olisi tullut minua vastaan, kymmenkunta mehiläispiikkiä nahassa, olisin minä joka aamu kaikessa nöyryydessä tiedustellut hänen terveytensä tilaa. Mutta antaa hänen olla! Ihmisellisiä tunteita ei voi kukaan ostaa torilta. Mutta tulkaa nyt, herra tohtori ja vetäkää nuo mehiläispiikit pois ruumiistani'. Näetkös, Kaarlo, hän ei siihen kyennytkään. Mitä?' sanoin minä, 'ettekö osaa vetää edes mehiläispiikkiä pois nahastani?' — 'En', sanoi hän, 'kyllä sen juuri osaisin, mutta minä en uskalla, sillä semmoiset toimet ovat kirurgin tehtäviä, ja niihin ei ole minulla Meklenpurin hallitukselta lupaa'. — 'Mitä?' sanoin minä, 'te tahdotte ajaa leinin pois luistani, ettekä uskalla laillisesti vetää mehiläispiikkiä ulos nahastani? Te ette uskalla koskea ihmisen ulkopuoliseen nahkaan ja tahdotte kuitenkin viruttaa minun tutkimattomat sisukseni puhtaiksi teidän saakelin vedellänne? — Kiitoksia paljon!' — Ja näetkös, Kaarlo, siitä hetkestä asti kadotin kaiken luottamuksen vesitohtoriin ja sitä ilman eivät he voi mitään aikaan saada, sitä saarnaavat he jokaiselle, joka sinne tulee. Minä lähdin sentähden heti tieheni ja annoin vanhan Metzin Rahnstädtissä vetää mehiläispiikit ulos. Ja siihen loppuu tarinani olostani kylpylaitoksessa; mutta hyvää tekee se kuitenkin. Ihminen saa ihan toiset ajatukset ja vaikk'ei tuo saakelin leini lähdekään pois ruumiista, saa siellä kuitenkin käsityksen siitä, mitä kaikkia ihmisen ruumis voi kestää, ja kas tässä, Kaarlo, olen sinulle tuonut tullessani vesikirjan, josta talvi-illoilla voit opiskella tiedettä".
Hawermann kiitti ja puhe kääntyi nyt maanviljelykseen ja vähitellen myöskin maanviljelysoppilaisiin.
"No, Kaarlo, kuinka sinun nuori aatelismiehesi edistyy?"
"Varsin hyvin, Bräsig, hän on yhtä hyvä kaikkiin; minun on vaan mieleni paha, etten enää saa pitää häntä luonani. Hän tekee velvollisuutensa joka askareessa ja vielä enemmänkin. Minä olen kuullut Daniel Sadenwaterilta, että hän usein on valvonut yöllä kipeän, vanhan herran luona, vaikka hän on ollut kyllä väsynyt. Hän on nuori mies, jonka vertaista saa etsiä, virkku työhön ja sydän oikealla paikalla".
"No mutta sinun vintiösi?"
"Ei hänkään juuri pahimpia ole; hänen päässään on paljo juonia, aivan paljo! mutta pahanluontoinen ei hän ole. Hän tekee myöskin, mitä hänen käsketään, ja jos hän toisinaan sen unhottaakin — no niin, olemmehan mekin nuoria olleet".
"Paras omaisuus molemmilla nuorilla oppilaillasi on, että he ovat vahvoja. Näetkös, minä olin Kristian Klockmannilla, hänellä on oppilas, tuommoinen heikko raukka, neljäntoistavuotias, vast'ikään ripille päässyt! hän on päiväkauden väsyksissä, nukkuu käydessään! ja ruoalla oltaissa, ei syö hän mitään, ja kun hän pellolle lähetetään, viluttaa häntä".