"No semmoisia eivät toki ole minun nuoret herrani", sanoi Hawermann.
"Ja aatelismiehesi valvoo yöllä, vanhan herran luona?" kysyi Bräsig. "Pidän paljo siitä nuoresta miehestä! Kamarineuvos on kai jo hyvin heikko? Tervehdä häntä minulta, Kaarlo, sillä minä aion nyt lähteä, minun täytyy mennä armollisen herrani, kreivin, luoksi, hän tahtoo puhutella minua eräässä tärkeässä asiassa". Ja niin ratsasti hän tiehensä.
Ja kamarineuvos oli todellakin viimeisinä päivinä käynyt hyvin heikoksi; hän oli taas saanut pienen halvauksen, onneksi voi hän kumminkin vielä puhua, ja samana iltana tuli Frans ja pyysi Hawermannin tulemaan ylös, kamarineuvos toivoi saada puhua Hänen kanssansa.
Kun pehtori astui huoneesen, oli Fidelia siellä ja pakisi pajatteli lapsimaisella tavallaan vanhalle herralle niitä ja näitä — hyväinen aika! eihän se lapsi raukka tietänyt, kuinka kauvan hän enää sai haastella hyvän isänsä kanssa. Kamarineuvos käski hänen jättää hänet yksinään Hawermannin kanssa, ja kun Fidelia oli mennyt, katseli hän pehtoria surullisilla silmillä ja lausui heikolla äänellä: "Hawermann, hyvä Hawermann, kun kaikki se, mikä ennen meitä ilahutti, ei enää meitä miellytä, silloin on loppu lähellä". — Hawermann loi pikaisen silmäyksen häneen, hän ei voinut salata itseltään pahinta, sillä hän oli nähnyt monta ihmistä kuolinvuoteella, hän loi surullisena silmänsä alas ja kysyi: "Eikö lääkäri ole tänään käynyt täällä?"
"Ah, hyvä Hawermann, lääkäri! Mitä hänestä? Minä tahtoisin mieluisemmin nähdä vielä kerran pastori Behrensin luonani. Mutta sitä ennen on minun vielä puhuminen teidän kanssanne muista murheista. Istukaa tähän minun viereeni".
Kun pehtori sen oli tehnyt, puhui hän pikaisesti ja tuontuostakin pysähtyen, ikäänkuin olisi hänellä ollut yhtä suuri puute ajasta kuin ilmasta.
"Testamenttini on Swerinissä. Minä olen muistellut kaikkia, mutta — jos ei sairauteni olisi tullut niin äkkiä — vaimoni kuoli äkkiä — minä pelkään, minun asiani eivät ole niin hyvällä kannalla kuin niiden pitäisi". Vähän ajan perästä tointui hän taas vähäsen. "Minun poikani saa kartanon, molemmat naidut tyttäret ovat saaneet osansa; mutta nuo kolme naimatonta — ne lapsi raukat! — heille ei ole paljo jäänyt. Akselin tulee pitää heistä huolta — ah Jumalani, hänellä on kyllä tekemistä itsestänsäkin. Hän kirjottaa minulle, että hänen mielensä on vielä palvella muutamia vuosia sotaväessä — hyvä, varsin hyvä, jos hän säästävästi elää — sitte voi jäädä jotakin talon tuloista ylitse — velkojen maksamiseen. — Mutta juutalainen, Hawermann, juutalainen! Onko hän odottava? — Sanoitteko jotakin?"
"En, herra kamarineuvos; mutta Mooses on odottava; minä toivon sitä varmaan. — Ja jos ei hän odottaisikaan, niin on maassa paljo rahaa, paljon enemmän kuin vuosi takaperin".
"Jaa todellakin! ja maatilat ovat nousseet hinnassa. Mutta mitäpä siitä? — Aksel ei ymmärrä mitään maanviljelyksestä — minä olen Fransin kautta lähettänyt hänelle kirjoja, maanviljelystä koskevia kirjoja — niitä pitää hänen tutkia — se voi häntä auttaa, eikö niin, Hawermann?"
Ah, hyvä Jumala, ajatteli Hawermann, sitä ei sinun vanha herrasi, joka itse aina oli niin käytännöllinen ja viisas, ollut toivonut terveenä ollessansa; mutta mitä hyötyä siitä olisi, jos hän ottaisi häneltä tämän toivon, hän sanoi siis: jaa, sitä hänkin toivoi.