Luku 2.
Yksi lapsi, hiukka-lapsi; kaksi lasta, leikki-lasta; kolme lasta, liika-lasta. — Nuoret ja vanhat kaksoiset. — Mitä pehtori Bräsig vanhan mummun myssylle tekee, ja minkätähden vanha mummu tahtoo lyödä pikku Lovisaa korville. Kuinka kaksi vanhaa jesuviittia kertoo salaisuuksiansa, ja mitä rouva Nüssler selittää Kaarlo-veljellensä.
Noin kahdeksan penikulmaa siitä paikasta, johon Hawermann oli haudannut vaimonsa, oli Meklenpurissa vähänläntä talo, joka oli hänen langollansa. Jokkum Nüsslerillä, arennilla. Talo oli huonosti rakettu ja jotenkin pahasti rappiolle joutunut, ja kartanolla näkyi siivottomuutta: siellä täällä pieniä tunkioita, ajopelejä ja pellonkaluja kirjavassa sekasorrossa toinen toisensa kanssa, ikäänkuin talonpojat markkinoilla; ja sontarattaat sanoivat kääsille: veikkonen, kuinka sinä tänne olet tullut? ja aura halasi viikatetta uumilta ja sanoi: käydäänpä, kultaseni, tanssimaan. Mutta musiikkia ei ollut, vaan kartanolla oli kaikki hiljaa, ihan hiljaa. Kaikki olivat näin kauniilla ilmalla ulkona niityillä heinänteossa, eipä edes tuon pitkän, matalan, oljilla katetun asuinrivin pienistä avonaisista akkunoistakaan kuulunut mitään ääntä, sillä nyt oli iltapuolipäivää, ja kyökkipiika oli lopettanut askareensa kyökissä ja sisäpiika luutimisensa tuvassa, ja molemmat olivat muassa niityllä, ei edes itse emäntäkään, joka muuten kyllä osasi kieltänsä käyttää, hiiskunut hivaustakaan, sillä hänkin oli mennyt pois kartanosta haravan kanssa; heinän piti tietysti ennen iltakastetta olla ruoissa.
Mutta elämää oli kuitenkin talossa, vaikka kyllä pientä ja hiljaista. Huoneessa etehisen oikealla puolella, asuinhuoneessa, jossa siniseksi maalattu nurkkakaappi seisoi ja jossa sohva mustine kiiltopäällyksineen, jota joka lauvantai saapasmusteella uudestaan kiillotettiin, ja tammipiironki keltasine messinkiheloineen oli, istui kaksi pientä kolmevuotista, pyöreäpäistä, pellavatukkaista ja punaposkista tyttöä; he leikittelivät hietaläjässä, tekivät juustoa äidin sormustimella, täyttivät pari pientä savikuppia märällä hiedalla, kaasivat ne nurin ja nauroivat ja iloitsivat, jos töttörö pysyi koossa.
Ne olivat Nüsslerin pikku Liina ja Miina, jotka punasten poskiensa ja keltasten tukkainsa kanssa näyttivät niin yhdennäköisiltä kuin kaksi pientä omenaa samalla oksalla; ja sitä he olivatkin, sillä he olivat kaksoiset, ja ken ei tietänyt, että Liina ei ollut Miina, eikä Miina Liina, hän ei ikipäivinään tullut siitä viisaammaksi, sillä näitä nimiä ei ollut kirjotettu heidän kasvoihinsa, ja jos ei äiti olisi merkinnyt heitä erivärisellä nauhalla ympäri käsivarren, olisi suuria erehdyksiä tapahtunut, ja isä Jokkum Nüssler väittikin vielä yhä, että Liina oikeastaan oli Miina, ja Miina Liina, he olivat muka jo lyhyen elämänsä alussa tulleet heti vaihdetuiksi. Tätä nykyä ei se kuitenkaan mitään haittanut, sillä nyt oli äiti sitonut sinisen nauhan Liinan pieniin hiussuortuviin ja Miinan hapsiin punasen; ja ken vaan tahtoi vähänkin silmiänsä käyttää, voi selvästi nähdä, että Jokkum Nüssler oli väärässä, sillä Liina oli puolta tuntia vanhempi kuin Miina, ja vaikka erotus oli pieni, tuli esikoisoikeus kuitenkin voimaansa, sillä Liina opasti ja nuhteli yksivakaisesti Miinaa, mutta hän lohdutti myös pientä sisartansa, kun hänelle joku kommelus sattui.
Paitsi näitä pieniä kokemattomia kaksoisia oli tuvassa vielä toinen kaksoispari, vanha, kokenut ja hyvin arveleva pari; se katseli piirongin päältä alas noita pieniä lapsia ja ravisteli lakkaamatta päätänsä tuossa hienossa tuulen hengessä, joka huokui sisään avonaisista akkunoista; ne olivat isoisän varatukka ja isoäidin juhlamyssy, jotka oli asetettu sinne vaarnoihinsa huomispäivän, sunnuntain varaksi, jolloin niiden piti tulla näkyviin kaikessa loistossaan.
"Kat tuolla, Liina", sanoi Miina, "on itoitän varatukka". Hän ei vielä osannut s:ää ääntää.
"Tinä tanot aina itoitä; tinun pitää tanoa itoitä", sanoi Liina, vaikk'ei hän vielä itsekään voinut s:ää ääntää, mutta hän oli kumminkin vanhempi ja hänen täytyi opastaa pientä sisartansa oikealle tolalle.
Tuo pieni kaksoispari oli näin puhein noussut ylös ja seisoi piirongin edessä ja katseli vanhaa kaksoisparia tuolla vaarnoissa, ja Miina, joka vielä oli hyvin varomaton, kurotti ylös ja otti alas isoisän varatukan ja pani sen päähänsä hyvin miellyttävästi, asettui peilin eteen ja teki kaikki juuri niin, kuin isoisä teki sunnuntaina. Nyt olisi Liinan pitänyt käyttää viisauttansa, mutta sen sijasta rupesi hän nauramaan eikä voinut haluansa pidättää, vaan otti alas toisesta vaarnasta mummun myssyn ja teki ihan samoin kuin mummulla oli tapana sunnuntaina; ja nyt nauroi Miina ja niin nauroivat he molemmat ja tarttuivat toinen toiseensa kiini ja tanssivat pyörivät ympärinsä ja lauloivat: "Kitkat, katkat, pitkät matkat", ja päästivät toisensa irti taas ja nauroivat uudestaan ja tarttuivat taas toisiinsa ja tanssivat.
Mutta Miina oli todellakin liian varomaton, hän oli pitänyt savikuppistansa kädessään ja juuri kun ilo oli korkeimmallansa, pudotti hän sen — ploiskis! — maahan, ja kuppi meni rikki ja ilo samalla tavalla. Nyt rupesi Miina kovasti poraamaan kuppinsa tähden ja Liina porasi myös kuin paha veräjä. Mutta kun tätä vähän aikaa oli kestänyt, aikoi Liina lohdutella sisartansa: "Älä itke, Miina! Kyllä nikkari sen parantaa". — "Niin", sanoi Miina, hiljentäen poruansa, "kyllä nikkari sen parantaa"; ja niin menivät nuo molemmat pienet kovaonniset ulos ovesta ja unohtivat kokonaan, että keillä oli isoisän ja mummun juhlakoristeet päässään.