Hän meni väkensä luoksi, antoi jokaiselle kättä, kiitti heitä tästä viimeisestä palveluksesta, jonka he hänelle olivat tehneet, ja sanoi heille jäähyväiset, antoi renkivoudille rahaa arkun, ristin ja hautajaisten maksuksi ja lähti syvissä ajatuksissa matkalle synkkää vastaisuutta kohden.
Kun hän tuli sen pienen kylän viimeisen asunnon kohdalle, seisoi se nuori päivätyöläisen vaimo, lapsi käsivarrella, majansa ovella. Hawermann kävi hänen luoksensa ja sanoi:
"Stiina, sinä hoidit niin uskollisesti minun vaimo parkaani hänen viimeisen tautinsa aikana — kas tässä Stiina!" ja hän tahtoi pistää pari taaleria hänen käteensä.
"Ah, herra, herra", huudahti se nuori vaimo, "älkää tehkö minulle tätä mieliharmia! Kuinka paljo hyvää olette te tehneet meille hyväin päiväinne aikana? — Ah, herra, minulla olisi pyyntö teille: jättäkää lapsenne tänne minulle. Minä tahdon hoitaa ja holhoa sitä kuin omaa lastani. Ja eikö hän olekin kuin oma lapseni? Olenhan minä sille rintaa antanut, kun rouva silloin oli niin heikko. Jättäkää lapsi tänne minulle!"
Hawermann seisoi syvissä mietteissä.
"Herra", sanoi vaimo uudestaan, "sen verran kuin minä ymmärrän, on teidän vihdoin kumminkin luopuminen tuosta pienestä raukasta ja — kas, tässä tulee Jokkum, hän on teille sitä samaa sanova".
Päivätyöläinen tuli paikalle ja kuultuansa mistä kysymys oli, sanoi hän: "Jaa, herra, hän on holhottava kuin prinsessa, ja me olemme terveet ja hyvissä varoissa, ja mitä te olette tehneet meille, pitää hänelle runsaasti korvattaman".
"Ei", sanoi Hawermann ja kavahti ylös aatoksistaan, "se ei käy laatuun, minä en voi. Se olkoon väärin, että otan lapsen mukaani teille tietämättömille; mutta minä olen jättänyt tänne niin paljo, että viimeisestäni en voi luopua. En, en! Minä en voi", huudahti hän äkkiä ja kääntyi pois, "minun lapseni pitää olla, niissä minä olen. Hyvästi, Stiina! Hyvästi, Rassow!"
"Jos te ette tahdo antaa meidän pitää lasta", sanoi päivätyöläinen, "niin tahdon minä kumminkin käydä kanssanne ja kantaa häntä".
"Ei, ei", vastusteli Hawermann, "se ei ole minulle miksikän rasitukseksi"; mutta sitä hän ei voinut kieltää, että se nuori vaimo hänen tytärtänsä silitteli ja suuteli, ja uudestaan suuteli, ja että nuo molemmat uskolliset palveliat kauvan katselivat hänen jälkeensä, kun hän meni matkojansa. Vaimo, kyynelet silmissä, ajatteli enemmän lasta, päivätyöläinen vakaisissa aatoksissaan enemmän miestä. — "Stiina", sanoi hän. "semmoista isäntää emme saa toista". — "Emme, Jumala nähköön!" vastasi vaimo, ja molemmat palasivat surullisina päivätyöhönsä.