"Hawermann", sanoi arentimies Hartmann, "te tarkotatte rakkaan vaimonne hautaamista. Milloinka aiotte sen toimeen panna? Me tahdomme kaikki mielellämme osottaa hänelle viimeisen kunnioituksen. — Myöskin siitä saan teitä vaan kiittää; minä en voi ottaa teitä vastaan, niinkuin pitäisi, ja vähitellen olen nyt tullut oppimaan, ettei pidä lentää korkeammalle kuin siivet kantavat".
"Vanha ystävä, hyvä naapuri ja maanmieheni", sanoi pehtori Wienk ja taputti häntä olkapäälle, "älkää heittäkö itseänne noin epätoivoon! Kaikki voi vielä muuttua hyväksi mailmassa".
"Epätoivoon, Wienk?" sanoi Hawermann vakaisesti, puristi lastansa likemmäksi ja katseli pehtoria levollisesti rehellisillä, sinisillä silmillänsä. "Voiko sitä sanoa epätoivoksi, kun rohkeasti katsoo vastaisuuteensa ja ainoastaan ajattelee, kuinka kohtalonsa saisi kääntymään? Mutta tänne en voi jäädä; sitä paikkaa kavahtaa kukin, kussa laivansa on karille karahtanut; minun täytyy siirtyä täältä edemmäksi ja alkaa taas siitä, mihin jo kerran olin lopettanut; minun täytyy uudestaan palvella ruokani edestä ja syödä vieraan leipää. Ja nyt jääkää kaikki hyvästi! Te olette aina olleet hyviä naapureita ja ystäviä minulle. Hyvästi! Hyvästi! Anna kättä, käpyseni. Hyvästi! Ja sanokaa paljo terveisiä kotia kaikille; minun vaimoni — —". Hän aikoi vielä jotakin sanoa, mutta mielenliikutus mahtasi hänen, hän kääntyi äkkiä ympärinsä ja lähti.
"Niemann", sanoi hän renkivoudillensa, tultuansa pihan toiseen päähän, "sano väelle, että huomenna varhain kello neljä tahdon minä haudata emännän". Niin puhein meni hän huoneesen, makauskamariinsa.
Kaikki oli sieltä tyhjennetty, sekä sänky että muu romu, mitä hänen omaksensa oli jätetty; mitään muuta ei siellä ollut kuin paljaat seinät! Ainoastaan nurkassa akkunan vieressä oli vanha kistu, ja sen päällä istui nuori päivätyöläisen vaimo, silmät veristyneinä itkusta, ja keskellä huonetta oli musta arkku ja arkussa näkyivät kalpeat, tyynet, juhlalliset kasvot, ja nuorella vaimolla oli vihreä oksa kädessä, jollahan torjui kärpäsiä pois noista tyynistä kasvoista.
"Mene kotia, Stiina", sanoi Hawermann, "minä jään tänne". — "Ah, herra, antakaa minun olla". — "Ei, Stiina, minä jään yksin tänne". — "Enkö saa ottaa pienokaista myötäni?" — "Et, anna olla, hän nukkuu kyllä".
Nuori vaimo meni. Avisioninpitäjä tuli ja antoi hänelle rahat, jotka hän oli saanut hänen kaluistansa. Väki hälpeni kartanolta ja ulkona tuli yhtä hiljainen meno kuin sisällä. Hawermann laski lapsen lattialle ja luki rahat akkunalaudalla: "Tämän saa nikkari arkusta. — Tällä ostetaan risti haudalle. — Tämä on hautajaisia varten. — Tämän saa Stiina ja näillä pääsen minä kyllä sisareni luoksi". Tuli ilta, se nuori päivätyöläisen vaimo toi valkean, asettui arkun ääreen ja katseli kauvan noita kalpeita kasvoja, kuivasi silmänsä esiliinallansa ja sanoi: "Hyvää yötä sitte!" ja Hawermann oli taas yksin lapsensa kanssa.
Hän aukaisi akkunan ja katseli ulos yöhän; oli pimeä täksi vuodenajaksi, ei yhtään tähteä näkynyt taivaalla, kaikki oli peittynyt pimeyteen ja lämpimästi puhalsi hiljainen, kostea tuulenhenki ja huokaili etäällä. Ulkona pellolla vihelteli peltopyy ja ruisrääkkä ennusti sadetta, ja hiljakseen putosivat ensimäiset pisarat janoovaan maahan, joka kiitollisuudesta antoi ihanimman lemun, minkä maamies tuntee, sen kostean maahöyryn, josta hänen vaivansa ja työnsä siunaus uhkuu. Kuinka monesti oli se hänen mieltänsä virkistänyt ja hänen huolensa karkottanut ja hänessä toivon herättänyt hyvästä vuodesta! — Nyt oli hän päässyt huolista, päässyt iloista myöskin; yksi suuri ilo oli häneltä kadonnut ja vienyt muut pienet muassaan. Hän sulki akkunan, ja kun hän kääntyi, seisoi hänen pieni tyttärensä arkun ääressä ja kurotteli turhaan käsiänsä, voidaksensa silitellä noita kalpeita kasvoja. Hän kohotti lapsen korkeammalle, niin että hän voi koskea niihin, ja tuo pieni tyttö silitteli ja hyväili lämpimillä käsillänsä tyyntä äitiänsä ja pakisi rakkauden sanoja kylmälle kuolemalle ja katsahti sitte isäänsä suurilla silmillänsä, ikäänkuin tahtoisi hän selkoa jostakin käsittämättömästä, ja sopersi: "Mamma — huh!"
"Niin", sanoi Hawermann, "mamman on vilu" — ja kyynelet purskahtivat ulos hänen silmistänsä; hän istui kistulle, otti tyttärensä syliinsä ja itki katkerasti. Ja pienokainen rupesi myös itkemään ja itki hiljakseen siksi että hän nukkui; isä veti hänen hellästi likemmäksi, kääri lämpimän takkinsa hänen ympärillensä, ja niin istui hän koko yön siinä ja vartioitsi uskollisesti vaimonsa ruumista ja kadonnutta onneansa.
Kello neljä seuraavana aamuna tuli renkivouti muiden päivätyöläisten kanssa; arkun kansi ruuvattiin kiini ja joukko lähti hiljakseen liikkeelle pientä kirkkotarhaa kohden; ainoina saattajina oli hän ja hänen pieni tyttärensä. Arkku laskettiin hautaan — hiljainen isämeidän rukous — kourallinen multaa — ja sen kuva, joka vuosikausia oli häntä virvottanut ja lohduttanut, ilahuttanut ja virkistänyt, katosi hänen silmistänsä, ja jos hän sitä uudestaan nähdä tahtoi, täytyi hänen aukaista sydämensä ikäänkuin kirja, lehti lehdeltä, kunnes sekin kerran suljettaisiin, ja sitte? — Jaa, sitte oli tuo rakastettu kuva taas ilmaantuva kauniina ja ihanana hänen silmäinsä eteen.