Ja etuhuoneessa istui Frans ja kuulteli jokaista, ääntä ja nousi ylös ja meni sairaan huoneesen ja tuli takasin taas. Hän ei koskaan ollut nähnyt eikä kuullut ihmisen hengen lähtevän, ja ajatteli omaa isäänsä, jota hän aina oli kuvaillut mielessään setänsä kaltaiseksi, ja hänestä tuntui, ikäänkuin kuolisi hänen oma isänsä toistamiseen. Ja hän ajatteli myös setänsä poikaa, joka ei ollut saapuvilla ja jonka sijassa hän oli, ja hän ajatteli, että hänen täytyi sentähden rakastaa häntä koko elinaikansa.

Hawermann seisoi avonaisen akkunan luona ja katseli ulos yöhön, yhtä sumuiseen ja pimeään yöhön, kuin se oli, jolloin hänen sydämensä oli saanut haavan, joka ei koskaan parantunut. Silloin kuoli hänen vaimonsa, nyt teki lähtöä hänen ystävänsä, kenenkä vuoro tuli sitte? Tuliko nyt hänen oma vuoronsa? vai tuliko… Ei, ei, se ei voinut olla Jumalan tahto, olihan hänen oma aikansa sitte likimpänä.

Ja uunin ääressä istui Daniel Sadenwater ja teki, mitä hän jo kolmekymmentä vuotta oli joka ilta tehnyt: hänellä oli sylissään korissa hopealusikoita ja kahveleita ja tuolilla hänen vieressään oli pyhjinrietu ja siniraitainen niistinliina, ja hän pyyhki huolellisesti riedullaan lusikoita ja kahveleita ja niistinliinalla silmiänsä, ja kun hän otti käteensä hopealusikan, johon oli piirretty hänen herransa nimi ja jota hän yli kolmenkymmenen vuoden joka ilta oli pyyhkinyt, silloin tulivat hänen silmänsä niin sumeiksi, ettei hän enää voinut nähdä, oliko se kirkas vai eikö, ja hän laski korin pois ja katseli kahvelia, kunnes hänen silmänsä kokonaan täyttyivät kyynelistä, ja kun hän arveli mielessään, mitä hän oikeastaan oli ajatellut, oli se tämä: kukapa nyt oli syövä tällä kahvelilla?

Ja kaiken tämän levottomuuden ja sydämen tuskan aikana kävi pöytäkellon heiluri tavallista käyntiään, ikäänkuin istuisi aika kehdon ääressä ja tuudittaisi lastansa hiljaan ja varmaan uneen, viimeiseen uneen. Ja lapsi nukkui, kaksi silmää sulkeutui iäksi päiväksi, synkeä esirippu ajan ja ijankaikkisuuden välillä putosi hiljaa alas, ja tällä puolella seisoivat nuo tyttö-raukat ja valittivat katkerasti ja kurottivat turhaan käsiänsä sitä kohden, joka ollut oli, ja voivottelivat sitä, mitä tapahtunut oli. Fidelia heittäytyi yli isänsä ruumiin ja vaikeroi ja itki, kunnes hän meni tainnuksiin. Frans otti hänen säälien syliinsä ja kantoi hänen ulos huoneesta, molemmat toiset sisaret seurasivat levottomina lemmittynsä tähden, ja Hawermann jäi yksin Daniel Sadenwaterin kanssa, ja kun hän oli sulkenut kuolleen silmät kiini ja vähän ajan perästä lähti pois raskaalla sydämellä, istui Daniel vuoteen ääressä ja katseli levollisilla silmillään herransa kasvoihin, jotka olivat vielä levollisemmat, ja kahveli oli vielä hänen kädessänsä. — —

Luku 9.

Mitä Aksel sanoi tähän onnettomuuteen, ja onko neljäntoistavuotinen tyttö vielä lapsi vai jo nuori neito. Kuinka Pomukkelskopp kulkee herra kreivin perässä ja tuntee hyvän hajun. Kuinka ne kolme naimatonta tytär-raukkaa rakentelevat vastaisuuttansa, ja kuinka Pomukkelskopp tarttuu rohkeasti nokkosiin. Taavetin sormuksesta ja kellonvitjoista ja hänen sääristänsä ja varpaankänsistänsä. Kuka notarius Slusuhr oikeastaan oli, ja mitä asioita hän ajoi Pomukkelskopin kanssa. Kuinka Taavetti ensin sai likaisia villoja ja kuinka hän sittemmin ei enää niitä saanut.

Kolme päivää sen perästä tuli Aksel vartavasten tilatuilla postivaunuilla kartanoon, liian myöhään, kuullaksensa isänsä viimeisiä sanoja, mutta aikaseen kumminkin, osottaaksensa hänelle viimeistä kunnioitusta. Postimies puhalsi lystillistä säveltään, ajaessaan kartanolle, ja herraspytingin ovesta astui ulos kolme kalpeata hahmoa mustissa murhevaatteissa. — Mitä mailman on tekemistä meidän murheemme kanssa? — Nuori herra tiesi nyt, mitä oli tapahtunut, ja yht'äkkiä johtui hänen mieleensä kaikki, mihin hän oli syyllinen ja syytön: Jumalan sallimus, hänen oma järjettömyytensä ja huikentelevaisuutensa, hänen sisariensa toivoton tila, hänen oma kykenemättömyytensä heitä auttamaan, ja ennen kaikkia isänsä hyvät työt häntä kohtaan, jotka eivät olleet tauonneet, olivat ajat hyviä tahi huonoja. Hän oli varsin haltioissaan. Hänen luontonsa oli nyt semmoinen, että hän syttyi liekkiin ja tuleen jokaisessa tilaisuudessa, saatikka sitte tämmöisessä yksivakaisessa, joka nyt oli edessä. Hän itki ja voivotteli ja syytti itseänsä ja kysyi yhä uudestaan pienimpiäkin seikkoja, ja kun hän sai Fransilta tietää, että hänen isänsä oli puhunut Hawermannille viimeiset sanansa, vei hän vanhan pehtorin eriksensä ja tiedusteli häneltä sitä, ja Hawermann puhuikin suunsa puhtaaksi ja sanoi että ne viimeiset surut, jotka Akselin isää täällä maan päällä rasittivat, koskivat hänen poikansa vastaisuutta ja kuinka Aksel ja hänen sisarensa järjellisellä talouden pidolla voisivat maatilallaan tulla toimeen.

Ah, sitäpä Aksel juuri tahtoikin! Sen vannoi hän tehdäksensä tuon sinisen taivaan alla, kun hän yksinään käveli puutarhassa; hän aikoi tehdä killingit taalereiksi, hän aikoi vetäytyä pois mailmasta ja kumppanien seurasta. Ja sen hän voikin tehdä, varsin hyvin voi hän sen tehdä, mutta kohta luopua sotaväestä, ja mennä johonkin kunnollisesti maanviljelystä oppimaan, niinkuin Hawermann oli hänelle ehdotellut, sitä ei hän voinut, siksi oli hän jo liian vanha ja hänen kunniansa upseerina ei sitä sietänyt; mutta se ei ollutkaan juuri tarpeesen. Kun hän nyt otti kartanon haltuunsa, oppi hän sen itsestään; mutta säästäväisesti tahtoi hän elää, velkansa tahtoi hän maksaa ja ahkerasti tahtoi hän myös lukea maanviljelyskirjoja, johon hänen vanha isänsä niin hartaasti häntä oli kehottanut.

Niin voi ihminen valhetella mielessänsä; eivät, edes vakaisimmat ja pyhimmätkään hetket ole ta'atut valheesta.

Seuraavana päivänä oli hautajaiset. Kartanon alustalaisia ei niihin ollut kutsuttu; mutta kamarineuvosta olivat alamaisensa niin rakastaneet, että paljo väkeä ympäristöstä oli tullut häntä saattamaan. Bräsigin herra kreivi oli myös tullut, mutta näytti siltä, kuin etsisi hän täällä itse kunniaa, jossa hänen piti sitä toiselle osottaa. Bräsig itse oli tullut ja seisoi porstuassa arkun vieressä, ja kun toiset painoivat alas silmäkarvansa ja loivat maahan silmänsä, aukaisi hän silmänsä selälleen ja kohotti silmäkarvansa korkealle kaareen, ja kun Hawermann kävi hänen ohitsensa, tarttui Bräsig häneen takinliepeestä, puristeli päätänsä ja kysyi häneltä hartaasti: "Kaarlo, mikä on ihmisen elämä?" Mutta sen enempää ei hän siitä virkkanut, ja hänen vieressänsä seisoi Jokkum Nüssler ja jupisi hiljaa itseksensä: "Niin, mitäpä sille voi tehdä?" Ja heidän ympärillänsä seisoivat päivätyöläiset, kaikki Pegelit ja Degelit, Päselit ja Däselit, ja kun pastori Behrens tuli ulos salista, taluttaen nuorinta tytärtä kädestä, ja asettui arkun ääreen, piti hän puheen, joka olisi mennyt vieraankin ihmisen sydämeen, ja silloin vieri monta kyyneltä vanhoista silmistä tuon hyvän isäntä-vainajan tähden. Kiitollisuuden kyyneliä siitä, mitä vanha herra oli heille ollut, ja pelon kyyneliä siitä, mitä nuori herra oli heille tuova.