Onko vielä laita niinkuin ennen, sitä en tiedä, mutta siihen aikaan oli Preussissa tapana, että rykmentin päällikkö lähetti säännöllisesti Berliniin listoja upseerien käytöksestä, ja mitä kuningas Fredrik Wilhelmiin tulee, kurkisteli hän itse toisinaan näihin papereihin, vaan nähdäksensä, kuinka pojat käyttivät itseänsä. No, Akselin vanha, kelpo eversti piti hänestä paljon, koska hänelläkin kerta oli maatila ollut kaukana jossakin Lauenburgin maakunnassa, mutta jonka hän omituisella taloudenpidollaan kokonaan oli kadottanut. Niin oli everstillä nyt kumminkin joku, jolle hän voi selvitellä maanviljelystaitoansa, joka oli sitä laatua, että hän ehdottomasti hylkäsi lannoittamisen, koska hän ei sitä katsonut hyväksi. Lyhyesti sanoen, hänellä oli hänen tapansa, ja nyt kävi hänelle kuin vanhoille ajureille: jos ei hän enää voinutkaan ajaa, heilutteli hän kuitenkin vielä mielellään ruoskaa, ja niin puhui hän vielä kernaasti taloudenpidostaan ja Aksel kuulteli häntä tarkkaan. ja koska olisi ollut epäkohteliasta häntä vastustella, vaikeni Aksel, ja sentähden piti eversti häntä erinomaisen viisaana. Akselin todistukset olivatkin aina hyvät; mutta kovaksi onneksi oli vanha eversti liian vähän harjaantunut oikokirjotukseen ja niin kirjotti hän kerran: "Luutnantti von Rambow on kaikin puolin pelkuri (feiger) upseeri; hänen tarkotuksensa oli kirjottaa 'fähiger' (kelvollinen). Tämän oli kuningas itse lukenut ja oli kirjottanut reunaan: pelkuri upseeria en tarvitse; on heti paikalla erotettava". Tämä oli nyt harmillinen asia vanhalle everstille; erehdys oli oikaistava, mutta hän ei nähnyt mitään muuta keinoa, kuin kysyä neuvoa ajutantiltansa, kuinka ja millä tavalla? Ajutantti oikaisi kirjotusvirheen ja asia tuli taas hyväksi; mutta se perhana ei ollut pitänyt suutansa kiini, ja kauvan ei viipynyt, ennen kuin koko uppseerikunta rupesi laskemaan pilojansa viattomasta Akselista. Erittäinkin oli niiden joukossa eräs "vanha-aatelinen" tolvana, joka jo ennen aina oli tehnyt pilkkaa Akselin maanviljelyksestä, ei sentähden että hän harjotti sitä tyhmästi, ei, vaan sentähden että hän sitä ensinkään harjotti, ja tämä tähtäili nyt nuoliansa, niin rohkeasti, että kaikki kumppanit sen huomasivat; mutta Aksel itse ei huomannut mitään, sillä hänellä ei ollut asiasta aavistustakaan.
Tämän lisäksi tuli vielä toinen seikka; herra von N:llä, jonka luona Aksel hevosen selässä ja tuliputki olalla harjotteli käytännöllistä maanviljelystä, oli ihmeen kaunis tytär — no, ei pidä nauraa! Hän oli todellakin oiva tyttö — ja hänen ympärillänsä pyöri tuo "vanha-aatelinen" luutnantti, mutta tyttö jätti hänen vähän syrjään vasemmalle ja piti enemmän oikealle Akselin puoleen, joka myöskin tytön läsnäollessa toi näkyviin suloisimmat omaisuutensa. Joko inhotti "vanha-aatelisen" luutnantin tyhmänrohkea käytös tuota nuorta neitiä ja tahtoi hän, jos hän kerta naimisiin aikoi mennä, täyden miehen, se on semmoisen, jolla myöskin oli pohkeet, omaksensa, taikka miellytti häntä niin Akselin hyvänluontoisuus ja todellisesti siivo käytös naisia kohtaan, kauvan ei vaan viipynyt, ennenkuin Aksel oli korkein kukko tunkiolla ja "vanha-aatelinen" luutnantti istui mustasukkaisuuden tulisilla hiilillä.
Nyt tapahtui, että upseerit panivat toimeen suuret paalit ja "vanha-aatelinen" luutnantti hankki itselleen tätä juhlallisuutta varten valepohkeet. Hänen omat kumppaninsa tuskin enää tunsivat hänen alapuoliansa, ja koska niin monen hauskan, nuoren herran joukossa aina kumminkin löytyy joku koiranhammas, jota virkaa tässä tilaisuudessa toimitti ajutantti, niin otti tämä pilkkansa esineeksi Akselin kilpaveljen pummuliset pohkeet ja kiinitti niihin, toisen huomaamatta, koko joukon perhosia, joiden kanssa: "vanha-aatelinen" luutnantti lystisti hyppeli ympäri tanssisalissa. Tietysti syntyi tästä nyt pian viittailemista, ilkkua ja naurua, ja kun herra luutnantti haraksi nuo kaaliperhoset ja pirunhevoset pohkeissansa, suuttui hän silmittömästi ja syöksi vimmoissaan ensimäisen nauravan naaman kimppuun, jonka nähdä sai, ja se oli Aksel.
"Jos ei teitä", huusi hän raivossaan, "everstin käytöslistan kautta jo olisi tarpeeksi merkitty, niin tahtoisin minä mielelläni merkitä teidän elinajaksenne".
Aksel ei tosin tietänyt näiden sanojen tarkotusta, mutta hän kuuli selvään äänestä loukkauksen, ja koska hän todellakaan ei ollut mikään jänishousu ja helposti voi pikastua, niin huusi hän vastustajallensa yhtä raivosasti: mitä hän tarkotti sanoillansa, ei hän ymmärtänyt, mutta hänen äänensä oli sitä laatua, että hän kyllä sentähden oli valmis sivelemään häntä kerran metsän kalpeessa. Ja niin meni hän päällikkönsä luo, jonka kanssa hän oli hyvässä sovussa, ja kysyi häneltä, miten asian laita oli; ja mitä hän täällä sai kuulla, ei ollut sitä laatua, että se olisi hänen raivoansa; viihdyttänyt. Hän tuli vihan vimmaan ja manasi "vanha-aatelisen" luutnantin ja ajutantin samassa, joka oli asian ilmaissut, kahdentaisteluun, ja "vanha-aatelinen" luutnantti manasi myös ajutantin perhosten tähden, ja niin menivät kaikki kolme eräänä sunnuntai-iltapuolena sekundanttien, todistajain, vierasten miesten, lääkärien ja haavansitojain kanssa viileään metsikköön ja hakkasivat toinen toistensa silmät verisiksi ja ampuivat rikki toistensa luut; ja niin tuli taas rauha maahan. Aksel sai sivalluksen suoraan poikin nenäänsä, koska hän, miekan sijasta, oli väistänyt kasvoillansa.
Jos ei tämä häntä juuri kaunistanutkaan, vahinkoa ei hänellä siitä myöskään ollut: herra von N:n kaunis tytär sai kuulla asiasta, hän sovitti monta pientä, näiden molempain kilpailiain välillä sattunutta selkkausta tämän tapauksen kanssa yhteen, ja ken voisikaan moittia ymmärtäväistä tyttöä siitä, että hän luuli olevansa viaton syy näihin sankaritöihin, ja että hän tästä lähin piti Akselista vielä enemmän kuin ennen.
Nyt voisin kertoa tässä laveasti koko rakkauden historian Akselin ja Fridan välillä, ja jokaisen on myöntäminen, että minä rakkauden historiani esineiksi olen valinnut kaksi henkilöä, jommoisia ei edes raamatussa ole tavattavana, kyrassieriluutnantin ja aatelisneidin, mutta — minä en tahdo, minä en tee sitä! Sillä ensiksikin minä en tee koskaan enempää, kuin minun pitää; ja ken voisi minua pakottaa antamaan nuorille porvaritytöille, jotka mahdollisesti tätä lukevat, yksityistä opetusta rakastamaan kyrassieriluutnanttia, tahi opettamaan nuoria kauppapalvelioita, kuinka voivat sukeltaa aatelisneitien suosioon? Kuka minulle sen vaivan maksaa? Ja toiseksi tahdon minä suorastaan sanoa: minä en ylimalkaan kirjota nuorille, minä kirjotan vanhoille, jotka päivällisen jälkeen oikaisevat itsensä sohvalle ja ottavat kirjan käteensä, karkottaaksensa sillä kärpäsiä pois nenältänsä ja turhia huolia pois mielestänsä. Ja kolmanneksi: minulla on tässä kirjassa vielä ilman sitä kolme nuorta tyttöä naitettavana, ja ken mielii tietää, mitä vaivaa siitä on, hän kysyköön vaan kolmen naimattoman tyttären äidiltä. Lovisa Hawermannin täytyy tietysti miehen saada, ja eiköhän olisi surkeata, jos noiden molempain pienten kaksoisomenain täytyisi vieriä läpi mailman vanhoina piikoina? Ja neljänneksi ja viimeiseksi: minä en ensinkään kykene kuvailemaan kyrassieriluutnantin rakkautta, se menee yli minun voimaini, siihen tarvitaan Shakespearea eli Mühlbach'ia, ja ken tiesi, olisiko Shakespearekaan sitä tehdä voinut, sillä sen verran kuin minä tiedän, ei hän milloinkaan ole siihen tohtinut ryhtyä. Sanalla sanoen: he saivat toinen toisensa, ja 1843 helluntaina vietettiin häät, ja herra von N. antoi heille siunauksensa myötäjäisiksi, kosk'ei hänellä mitään muuta annettavaa ollut. No, me tahdomme kuitenkin kohdella häntä kristillisellä tavalla ja annamme hänelle jotakin, nimittäin nimen, sillä koska hän nyt kerran on oleva meidän appimme, pitää hänellä myös olla nimi ja kutsumme häntä siis: herra von Satrup Seelsdörpistä, josta hänellä kumminkin oli vielä vähemmän, kuin Akselilla Pümpelhagenista.
Frida von Satrup oli älykäs tyttö ja huomasi jo ennen häitä, että "herra luutnantti" vaan oli suuri kappale pienestä omenasta ja että "luutnantin rouva" vasta oikein oli pienen pieni kappale suuresta omenasta, hän kehotti siis Akselia ottamaan eroansa sotapalveluksesta; ja Aksel huomasi vähitellen, että pilkanteko "pelkuri" upseerista ei vielä likimaillekaan ollut lopussa, ja että se erehdys, jonka vanha eversti oli käytöslistaan tehnyt, kaipaisi muistutuksia punalla läkillä moneen naamaan; ja pait sitä oli hänellä tulinen halu, vaihtaa maanviljelystietonsa Pümpelhagenissa kovaan rahaan ja sillä maksaa velkansa.
Hän otti siis eronsa, sälytti loistavan univormunsa, vyönsä ja polettinsa kistuun, piti kyynelet silmissä liikuttavan hyvästijättöpuheen urholliselle miekallensa, pani senkin kistuun, kiinitti arkun nauloilla ja lukitsi sen sinetillä ja kirjotti päälle "äkkinäisen kuoleman sattuessa perillisteni aukaistava" lähetti kaikki tyyni Pümpelhageniin, vietti häänsä mustassa hännystakissa ja matkasi nuoren vaimonsa kanssa muutamaksi ajaksi Rein-virran seuduille.
Luku 11.