Miksikä Fritz Triddelfitz antaa vilvottaa selkäänsä ja miksikä Mari Möller kaataa vesiastian hänen päällensä. — Palmusunnuntai. — Frans näkee jotakin muuta, kuin mitä hän tavallisesti on nähnyt, ja Bräsig viskaa suuren vesikysymyksen tähden kokonaisen taalerin lukkarin kukkaroon ja lahjottaa Miinalle tusinan kirjavia niistinliinoja. Tie kirkosta vihkimysalttarille on puhtaampi kuin paalisalista. Kuinka Miinan kaiken mokomin on tuleminen opettajattareksi, kunnes pastori saa asian kääntymään taas oikealle tolalle.
Ne kolme vuotta, jotka Aksel isänsä kuoltua vietti karnisoonissaan maanviljelyksen, sankaritöiden ja rakkauden puuhissa, käytettiin Pümpelhagenissa ja sen lähitienoilla ihan samaan kolmeen hyödylliseen toimeen. Mitä maanviljelykseen tulee, seurasi se itsestänsä; mutta sankarityöt ja rakkauden seikat olisivat kokonaan takapajulle jääneet, jos ei Fritz Triddelfitz loma-aikoina olisi niillä itseään huvitellut. Hänen seurustelemisensa Mari Möllerin kanssa oli äidillisestä kanssakäymisestä vähitellen muuttunut veljelliseksi ja siitä, kumminkin Mari Möllerin puolelta varsin helläksi ja lämpimäksi, ja vaikka sillä vielä yhä kinkuissa ja makkaroissa oli todellinen pohjansa, niin sekaantui siihen kumminkin Mari Möllerissä vähitellen kaikenlaisia hämäriä, sinertäviä toiveita papista ja lukkarista, morsiusseppeleestä, arennista ja akkavallasta, niin että asia ennen pitkiä sai arveluttavan muodon, ja Fritz rupesi vähitellen pelkäämään, että Hawermann voisi tulla hänen makkarasalaisuutensa perille ja että hänen tätinsä ja vanhempansa jonakin otollisena hetkenä saisivat vihiä hänen tyhmistä toimistansa ja asia niin voisi kääntyä hänelle itselle turmioksi. — Lyhyesti sanoen, rakkauden asian kanssa oli laita niin ja näin, ja vaikka hän ei ensinkään epäillyt, lyödäksensä lenkojansa vielä muuallakin, esimerkiksi noiden pienten kaksoisomenain ja Lovisa Hawermanninkin ympärillä, tätinsä poissaollessa, täytyi hänen kuitenkin rehellisesti itsellensä myöntää, että koko hänen rakkautensa onni yksinomaisesti riippui vaan Mari Mölleristä.
Myöskin Pümpelhagenin sankarityöt olivat kokonaan hänen ansionsa; hän oli harjottanut niitä ensialussa ainoastaan renkipoikia vastaan ja hyvin salaisesti, sillä jos Hawermann siitä olisi tiedon saanut, olisi se suuri kunnia, jonka Fritz kepillään oli saavuttanut renkipoikien selkätaululla, saanut pahan vamman, mutta nyt, kun kaikki oli hyvästi käynyt, tuli hän rohkeammaksi ja uskalsi eräänä onnettomana hetkenä myöskin tallirengin kimppuun, ja se perhanan lurjus oli niin hävytön, ettei hän ollenkaan välittänyt Fritzin personallisesta arvosta, vaan pehmitti hänen selkänsä murkinan aikana itse pyhänä palmusunnuntaipäivänä niin pahanpäiväiseksi, että Mari Möllerin koko iltapuolen oli hautominen hänen hartioitansa. Ja ikävin puoli koko asiasta oli, että jokaisen kylmän kääreen keralla, jonka Mari Möller pani hänen selkäänsä, hän myöskin laski yhden hänen omalle tunnollensa; hän nimittäin muistutti häntä kaikista niistä hyvistä töistä, joita hän Fritzille oli osottanut, ja kysyi häneltä rohkeasti ja ilman pitkittä mutkitta, mitkä hänen lopulliset aikomuksensa ja vastaiset toiveensa olivat, ja vakuutti hänelle samassa vilpittömästi, että hän puolestaan luotti hänen rakkauteensa ja oli uskollisesti jakava hänen kanssansa hänen elämänsä toiveet. Tämä oli nyt hyvin harmillinen asia, sillä Fritz itse luotti paljon enemmän haluunsa sianlihaan ja makkaraan kuin rakkauteensa, ja nuo vähät vastaisuuden toiveensa tahtoi hän mieluisimmin yksin pitää. Hän soperteli kaikenlaisia verukkeita, joita Mari Möller ei tahtonut eikä voinut hyväksyä; ja mitä enemmän hänen selkänsä jähtyi, sitä kylmemmäksi kävi myöskin heidän välinsä; Fritz koetti saada puhetta kääntymään toisaalle, mutta Mari Möller ei hellittänyt, hän teki yhä uusia kääreitä, mutta yhä kovemmaksi tuli hänen kätensä. "Triddelfitz", sanoi hän vihdoin, kun Fritz ei millään ehdolla tahtonut vastata, "mitä pitää minun oikeastaan ajatella teistä?" Ja samassa asettui hän, joka tähän asti oli puuhaillut ja puhellut Fritzin selän takana, suorastaan hänen eteensä, pisti kädet kupeisinsa ja ahdisti Fritziä nyt hänen kauhuksensa etupuolelta.
"Mari kulta", huudahti Fritz hämmästyksissään, "mitä te tarkotatte?"
"Mitä minä tarkotan? Pitääkö minun sitä teille vielä selvemmin sanoa?" huudahti Mari Möller ja hänen silmistänsä katosi kokonaan tuo entinen suloinen ja lempeä katsanto, "olenko minä nainen mokoma, joka annan vetää itseäni nenästä?" ja samassa siirtyi hän takapuolelle ja paiskasi tuon kylmän kääreen Fritzin niskaan, niin että mäiskähti.
"Ai! tulimmainen!" huudahti Fritz, "se koskee kipeästi!"
"Vai niin? se koskee kipeästi? Luuletteko te, ettei se koske minuun kipeästi, kun näen ihmisen, jolle minä niin paljon hyvää olen tehnyt, tahtovan minua pettää?"
"Mari kulta, minä pyydän, mitä te tarkotatte?"
"Mitä minä tarkotan? Näin minä tarkotan!" ja mäiskis! sai Fritz taas lätkäyksen selkäänsä — "Tahdotteko sanoa minulle, mitä voin odottaa teiltä?"
"Taivaan pyhät! Sehän polttaa kuin kirkas tuli!"