"Ei, se on se mies, joka viheltää", sanoi Kalle, "hän, se musta, joka istuu peräpuolella. Ja lyönpä vaikka vetoa sen päälle, että arkussa on hevonen".
"Se on kyllä mahdollista, poikaseni" sanoi Witt. "Ei tässä tiedä oikein mitä ajatella. Kuinkas sanoi Fiia Schult: joko se on tonttu taikka meidän Juhani, niin on paholaisella kuitenkin sormensa pelissä".
Nyt he astuivat vaunuihin, ja ukko Witt rupesi taasen pelkäämään.
Swartilla oli koko työ saadakseen hänet rauhoittumaan.
"Naapuri", sanoi hän, "katsos vaan noita toisia tässä, istuvathan he niin rauhallisina, ja luuletko että he niin tekisivät, jos paholainen nyt olisi heitä ottamassa? Jos pelkäät niin kovin, niin muuta itsesi lähemmäksi minua, tässähän me istumme niin mukavasti kuin omassa tuvassamme, olemmehan ainakin kuivalla maalla. Ja te pojat, pidelkäät nyt itseänne kiinni älkäätkä siinä töllöttäkö suu auki, kuin jos odottaisitte paistettujen kyyhkyisten lentävän suuhunne! Painakaa hatut paremmin päähänne!"
Samalla tuuppasi hän omaa poikaansa kylkeen.
"Muuta itsesi tänne likemmäksi ja pure hampaat yhteen, niin ettet saa kieltäsi niiden väliin, kun tästä nyt lähdetään. — Kas niin, nyt me menemme!"
"Herra jesta", huudahti Witt, "kuinka hiljaa se menee, sitä en minä koskaan olisi uskonut".
"Niin se menee vaan käymä jalkaa", sanoi Kalle.
"Nyt se menee tasasta lötkötystä", lausui Witt.
"Nyt se menee hyvää ravia", sanoi Witt pistäen päänsä ulos ikkunasta, "se menee täyttä laukkaa! Pitäkäät nyt kiinni! — nyt sitä mennään kelpo kyytiä! Ei, lapset, katsokaas vaan, kuinka se kiitää eteenpäin, kaikki oikein lentää ohitsemme".