Nyt oli vaan kysymys, mitä rautatietä heidän piti matkustaman.
"Kas", sanoi Swart "tässä asuu leipuri, ne ihmiset nousevat tavallisesti varhain aamusin. Minä menen sieltä kysymään".
Swart meni leipurin myymälään ja kysyi tahtoisiko hän hyväntahtoisesti sanoa, mikä rautatie vei Belgiaan.
"Belgiaan? Belgiaan? Te tarkoitatte kai Sileesiaan?"
"Se on mahdollista että sitä sanotaan siksi Berlinin kielellä", sanoi
Swart.
Leipuri antoi tarvittavat tiedot, ja ystävämme menivät nyt sille asemalle, josta juna läksi Sileesiaan.
Suuren pulan perästä, koska he eivät tienneet oikealle tai vasemmalle, osasivat he pilettiluukulle, jossa eräs hyvin kohtelias herra pisti heidän käteensä paperilapun.
"Kas niin", sanoi Swart, "tällä passilla voimme me matkustaa vaikka halki koko maan ja tämähän on kaikki hyvin, ja jos se on totta mitä isäntämme sanoi eilen, niin me olemme perillä jo ylihuomenna".
"Se olisi hyvä, se", sanoi Witt. "Mutta katsos, kaikki vaunut seisovat perättäin ja kaikki kulkevat ne rautajäljissä. Katsos tuota suurta arkkua, joka kulkee tuossa edes ja takaisin! — Ei — sillä on savupiippukin! — Kas nyt on varmaan paholainen pussissa! Se savuaa ja ähkyy ja potkii ja mylisee, ja katsos kuinka höyry tupruaa sen sieramista ulos, kun se kulkee ohitsemme. Ja, mikä elämä ja meteli! Se on aivan kuin ihka elävä peto! Kaikkia sitä pitää näkemän, ennenkuin kuolee!"
"Niin naapuri" sanoi Swart, "eilen teaatterissa en minä ensinkään pelännyt, sillä minä tiesin että ne vaan käänsivät meidän silmämme, mutta tuommoiset ajopelit ilman hevosia, ne alkavat minua peloittaa. Onhan tämä samaa, kuin noita-akkain ratsastaissa Blocksbergiin. Kuules, kuules, kuinka se viheltää!"