"Hän ampuu! Hän ampuu! Mutta älä nyt ammu, tyhmä piru!"
Vahtimestari talutti hänet kohta käsivarresta ulos.
Witt hiipi perästä.
"Herra", sanoi Swart, "ajetaanko minut ulos sentähden, että minä tahdon pelastaa onnettoman ihmisen. Kas, tämä on kaunista!"
Frits oli nyt yksinään jälellä.
Hän oli unhoittanut koko ympäristönsä, hän ei kuullut eikä nähnyt muuta, kuin mitä näyttämöllä tapahtui. Hän kuuli ja näki niin kuin jos hän itse olisi ollut näyttämässä, kuin jos kaikki tämä todellakin olisi tapahtunut hänelle ja hänen rakkaalle Dorotealleen. Ja kun esiriippu laskettiin ales, tunsi hän itsensä ikäänkuin koko maailman hylkäämäksi, kuin jos taivas olisi hänelle suljettu ja kaikki olisi ollut ohi mennyttä, ainoastaan viimeisen laulun kaunis sävel soi vielä hänen sydämmessään niin surullisena ja niin suloisena kuin Dorotean viimeinen hänelle lausuttu sana:
"Hyvästi!"
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Mitenkä heille kävi rautatiellä.
Varhain seuraavana aamuna läksi matkaseurueemme rautatien asemahuoneelle. Kalle ja Frits kantoivat arkkua, Witt ja Swart kantoivat eväitä.