"Katsos", sanoi Swart, "tuossa on se pieni tyttö taasen, kuinka kiire hänellä on! kuinka hän juoksee edestakaisin niinkuin rotta ristiäisissä. Ei, tämäpä todella on lystiä nähdä. Mutta, kuules, nyt he laulavat hääseppeleestä:
"Hääseppeleen me sidoimme
Silkistä sinisestä!
"Kuinkahan ihmeillä se laulu on tullut tänne Berliniin?"
"No, naapuri", arveli Witt, "voihan olla, että joku on kuullut sitä laulua meillä laulettavan ja mielistynyt siihen niin, että on oppinut sen ulkoa. Mutta täällä eivät he kuitenkaan osaa oikein laulaa sitä; Fiia Schult osasi laulaa sen paljon paremmin, hän rallattelikin sitä lakkaamatta, kunnes minä ajoin hänet tiehensä talostani".
"Kas nyt", sanoi Swart. "Nyt sitä joku tulee, kuten Boltsenthal sanoi, astuessaan ovesta sisään. Siinä on kuningas ja koko hänen seurueensa, vanha metsänvartia on myös muassa. Se on sentään kaunis laulu, ja kuinka he osaavat soittaa torvea, aivan niin kuin Ivenackin kreivin ollessa metsästämässä. Niin, naapuri, se täytyy tunnustaa, että kyllä he osaavat suutaan käyttää ja laulaa niin että kuuluu!"
"Katsos vaan vanhaa metsänvartiaa", sanoi ukko Witt, "nyt hän panee torven huulilleen, nyt puhaltaa hän, katsos, kuinka kaikki kokoontuvat yhteen ja Mats seisoo siinä kuin härkä. Maltas, nyt ampuu hän koe-laukauksen!"
"Eihän hän sentään mahtane olla niin hullu, että ampuu", sanoi Swart, "onhan hänellä paholaisen luodit pyssyssään! Ei voi koskaan tietää, minne semmoiset lentävät".
Maks tähtäsi.
Koko teaatterisalissa oli kaikki niin hiljaa, että olisi saattanut kuulla rotan juoksevan yli permannon.
Silloin Swart huusi ylhäältä kalterilta: