"Frits", huusi hän, "sananen vaan! Sano isällesi, että hänen pit…"
Enempää ei hän ehtinyt sanoa. Hän matkusti nyt jälleen ulos avaraan maailmaan.
Frits ei ollut kuullut, mitä ukko Witt huusi, hän ajatteli vaan pastorin Henrikkiä ja mitä hän oli sanonut, nimittäin että he kyllä tulisivat takaisin Berliniin eikä koskaan Belgiaan.
Siinä istui nyt ukko Witt murheissaan; hän oli pannut kätensä ristiin.
"Lukkari sanoi, että matkusteleminen oli niin hauskaa!" sanoi hän, "soisin että hän nyt olisi kourissani. Ja naapuri Witt sanoi että se oli niin ihmeen hupaista, niin että minä, vanha pöllö, menin satimeen ja luulin heidän sanansa todeksi. Nyt voin minä tässä oikein menehtyä!"
Witt painoi päänsä alespäin ja hän oli nyt ulkomuodoltaan kuin vanha kana sateessa.
"No niin, tässä minä istun upo-yksinäni! Mutta mitä minä voin tehdä?"
Juna pysähtyi, Witt meni ulos ja astui erään punakauluksisen miehen luo, joka seisoi siinä.
"Hyvä herra", sanoi hän, "minä en enää tahdo matkustaa kauemmaksi".
"Sitä ei teidän olekaan pakko tehdä, hyvä mies", vastasi hän.