"Se vielä puuttui!" sanoi Swart tuuppaen Wittiä kylkeen. — "Oletko sinä hullu?" kuiskasi hän hänelle korvaan, "silloinhan he eivät enää pitäisi mitään väliä meistä. Mitä tarvitsevat he sitä tietää? Se on meidän oma salaisuutemme".
"Ei, naapuri", kuiskasi Witt takaisin, "kuinka voit sinä luullakaan, että minä olisin niin tyhmä. En minä meidän salaisuuttamme ilmaise! — No tuhmat pojat", sanoi hän, "kuinka voi teidän päähänne pöllähtää, että me istuisimme täällä tappeluksesta? Ei, me istumme täällä avujemme tähden, ja kun ei meillä ollut kortteeria, niin hankimme itsellemme sen".
"No", sanoi Swart, "paras kaikesta on, että olemme jälleen saaneet pojat käsiimme. Pane sinä nyt vaan rauhassa maata ja heittäkäämme avumme toistaiseksi sikseen".
ENSIMMÄINENKOLMATTA LUKU.
Kuinka sotatuomari kuulusteli heitä ja he pääsivät vapaiksi avujensa tähden.
Seuraavana aamuna kello kahdeksan avattiin ovi ja meidän matkamiehemme samoin kuin muutkin yövieraat laskettiin ulos. Kovin ukko Swart häpesi nähdessään missä hienossa seurassa hän oli ollut.
"Ah naapuri", sanoi hän Wittille, "että me saamme istua kaikkien noiden roistojen parissa! Mutta vähät siitä ell'eivät pojat olisi olleet seurassamme, mutta että lasten täytyy nähdä vanhempainsa häpeän!"
Mutta tässä ei mikään auttanut, heidän täytyi astua sisään, ja heidän sisään astuessaan istui siellä eräs mies, jota sanottiin rekistraattoriksi — ukko Swart piti häntä jonkinlaisena sotatuomarina. Hänen vieressään seisoi polisi.
Heidän täytyi astua näiden luo, ja nyt sateli kysymyksiä:
"Mistä kotoisin? Mihin matka? Minkätähden? Millä tavoin? Missä polisi oli saanut heidät kiinni? Minkätähden he oli otettu kiinni, ja missä heidän passinsa oli?"