He näkivät edessään rakkaan kotinsa.
Suloista on, kun näin ensi kerran pitkän poissaolon jälkeen näkee vanhempainsa asunnon, ja sydän sykkii kahta nopeammin tietäessämme että yhdessä noista olkikattoisista asunnoista sykkii sydän meille, että uskollinen käsivarsi siellä odottaa saadakseen kiertäytyä kaulamme ympäri estääkseen meitä enää koskaan irti pääsemästä.
Niin sykki myös Frits Swartin sydän, kun hän näki kylän ja hänen silmänsä sattui hänen isänsä talon olkikattoon. Kuinka levollinen oli se sydän ollut hänen astuessaan ympäri avarassa maailmassa, kuinka kiireesti se nyt sykki, kun hän katseli vanhaa pesäänsä; semmoinen olkikatto on kuitenkin paras koko maailmassa!
He lähenivät kotoa aina enemmän ja enemmän.
Nyt tulivat he tienhaaraan; siinä erosivat he, Kalle meni vasemmalle ja Frits oikealle, pitkin sitä kapeata tietä, joka johti hänen isänsä talolle.
Hän seisahtui lukkarin puutarhan luo.
Eikö hän saisi nähdä pikku Doroteaansa?
Hän katsahti oksien välitse, vanha seljapuu oli jo kukkinut loppuun, ja kuinka tarkoin hän katselikin, niin ei siitä mitään apua ollut, ei siellä Doroteaa näkynyt.
Tyhmä poika, kuinka Dorotea olisi istunut siellä sateessa, sillä satoihan nyt!
Frits huokasi syvään ja jatkoi matkaansa. Pian oli hän kotitalon pihalla.