"Mikä hauska alku ja mikä hauska loppu!" huusi ukko Swart hypäten korkealle ilmaan lyöden kätensä yhteen ilosta, "hyvästi, tervetuloa taas päivällisille, ja huomenna me poljemme vielä jalkaa ja syömme rääpiäiset! Kas niin, hyvää huomenta! Onnellista kotimatkaa! Katso eteesi, naapuri Witt, äläkä lankee portailla".
* * * * *
Jos, lukijani, tahdot tietää vielä jotakin niistä henkilöistä, joiden tuttavuuteen olet tullut tässä kertomuksessa, niin tartun sinun käteesi ja vien sinut eräänä sunnuntai-iltana pois lukkarin hakaan.
Seljapuu kukkii, lehdet ovat tuoreet ja viheriäiset ja satakielinen laulaa. Kaikki on kuin ennen, ja jos ei muuta tietäisi, voisi luulla, ettei hetkeäkään ole kulunut siitä kuin viimeksi olimme täällä vieraissa.
Frits ja Dorotea seisovat taasen käsi kädessä, mutta heidän edessään makaa hiekassa pari kultakutrista lasta, tahi poikaa tuota oikeata kelpolajia — niistä kerran tulee kaksi oikein uljasta miestä, — ja Dorotea kumartaa itsensä pienimmän yli, nostaa hänen seisomaan, silittää hänen tukkaansa, katselee hänen silmiinsä ja suutelee rakasta lastaan. Frits, vanhin pojista, nousee seisomaan, juoksee pois isänsä luo ja ojentaa käsivartensa kuin jos hän tahtoisi sanoa:
"Minä kanssa! Minä kanssa! Minä tahdon istua isän käsivarrella.
Minkätähden äiti ottaa vaan pikkuveljen!"
Ja äiti huutaa hänelle.
"Tule tänne, poikaseni, tule!"
Ja hän ottaa luumuja taskustaan ja näyttää hänelle.
"Kas tässä! Tässä on sinulle luumuja! Kiiruhda tänne ja tule minun luokseni!"