"Ah, Frits", vastasi hän, "minun sydämmeni on murtumaisillaan, kun ajattelen, että sinä lähdet pois. Mitä minä pidän väliä lahjoista."
Ja Dorotea itki.
Frits oli heittiö, ei hän edes langennut polvilleen ja vannonut hänelle taivaan ja helvetin, auringon ja kuun nimessä, että hänen sielunsa oli kuuluva Dorotealle. Sitä ei hän ymmärtänyt, mutta hän taputti tyttöä poskelle ja katseli hänen sinisilmiinsä, jotka nyt olivat punaset itkusta. Hän laski käsivartensa Dorotean kaulalle ja nosti hänet istunnan polvilleen.
"Rakas, oma Doroteani", sanoi hän. "Sinä et saa itkeä. Olethan sinä sanonut pitäväsi minusta, eikä tule kauvan viipymään, ennenkuin minä tulen takaisin. Pari vuotta kuluu pian, ja silloin minä suljen sinut syliini, niinkuin nyt tänään".
Ja hän kumartihe vähän alespäin ja suikkasi suuta tytölle.
"Hyvästi nyt", sanoi Dorotea tukahtuneella äänellä, "ja mene Jumalan haltuun!"
Frits nousi ja meni. Mutta vähän väliä hän seisahtui ja kääntyi katsomaan Doroteaan päin; raskas oli tämä lähtö hänelle! Mutta kaikesta surusta huolimatta oli hänellä sentään taivas sydämmessä; ja kuitenkin oli hän vaan tuhma poika.
Ja Dorotea jäi istumaan seljapuun alle ja itki sen tuhman pojan tähden. Satakieli lauloi — ehkä tyttö juuri sentähden itkikin? — kevättuuli hyväili häntä — ehkä hänen sydämmensä juuri sen vuoksi oli niin raskas? — ja kuu kumotti puitten, pensaitten välitse tähän sydämmeen. Hän ajatteli eroa ja oli kuolla ilosta ja surusta — ja kuitenkin oli hän vaan köyhä ompelijatar.
KOLMAS LUKU.
Swart lohduttaa eukkoaan mustalla esiliinalla. — Kuinka Dorotean sydän on murtumaisillaan. — Kuinka ukko Witt unhoitti rahansa kotiin ja Kalle juoksi niitä noutamaan. — Lukkari piti kauniita puheita, mutta kadotti kuitenkin lopuksi tasapainon. — Kuinka lukkari tarttuu onkeen ja ne muut menevät matkoihinsa. Vähän metsän-ihmisistä.