Vankkurit seisahtuivat, Kalle ja Frits hakivat tupakkakukkaroa, ja lukkarin piti juuri jatkaman keskeytettyä esitelmäänsä sekä antaman vielä useampia hyviä neuvoja, kun samassa herrasvaunut, joita neljä ruskeata hevosta veti, ajoivat lentävää vauhtia heidän ohitsensa. Tämä nyt oli hyvin kaikki, mutta varsat tuskin olivat ehtineet nähdä vieraat vaunut ja ne neljä hevosta, ennenkuin ne nostivat häntänsä ilmaan ja läksivät laukkaamaan niiden perään.
"Katsokaas varsoja — ptruu!" huusi Swart niiden perään ja Juhani kiljui: "Ptruu! Ptruu!" itse ukko Wittkin rupesi huutamaan: "Ptruu! Ptruu!", mutta ei siitä apua ollut. Silloin ukko Witt ja ukko Swart hyppäsivät ales vankkurista ja läksivät juoksemaan varsain perään, mutta siitä eivät varsat pitäneet lukua, vaan juoksivat, kuin jos mehiläisparvi olisi niitä ahdistanut. Juhani heitti ohjakset lukkarin käteen ja läksi hänkin juoksemaan varsain perään, ja niin he lensivät kaikki eteenpäin kuin jos valkea olisi ollut irti, ja sill'aikaa istui lukkari tyytyväisenä keskellä eväskoria katsellen kilpajuoksua. Mutta ei hänen ilonsa kestänyt kauvan. Molemmat tammat vankkurien edessä rupesivat herittämään korviansa, ja ennenkuin lukkarimme tiesikään, läksivät ne karkaamaan toisten perään. Nyt myös lukkarikin rupesi huutamaan: "Ptruu, so so Liisa, no!" Mutta kaikeksi pahaksi pudotti hän toisen ohjaksen, ja hevoset juoksivat nyt täyttä lentoa, lukkarin hyppiessä eväskorin keskellä, silloin tällöin kiljuen: "Ptruu, no, no!"
Nyt vankkurit kiitivät Wittin ja Swartin ohi.
"Mitä hittoa teidän nyt on, lukkari", huusivat he hänelle, "hulluko te olette!" mutta lukkari piteli itseään kiinni vankkurien toisesta laidasta ja vastasi heikolla äänellä: "No, no … ptruu, ptruu!" siinä kaikki.
Hän pysyi tasapainossa, mutta vihdoin saivat vankkurit pahan täräyksen, ja siellä nyt makasi lukkari nurin niskoin purossa, joka virtasi tien poikki.
Ukko Swart hän kuitenkin lötkötti lötköttämistään ja saapui pian vankkurien luo, jotka olivat tarttuneet sillankorvaan. Lukkari oli tarttunut kiinni lokaan ja potki kuin jos hän olisi maannut siinä huvikseen. Ukko Witt seisoi myös hetkisen tuota potkimista katsellen, mutta sitten päätti hän lähteä apua hakemaan ja tahtoi juosta oikotietä yli pellon. Onnellisesti hän pääsikin yli aidan, mutta kun hän oli mennyt vähän matkaa, kulki tie orapihlaja-pensaston läpi; polku oli kapea ja Witt oli leveä, ja kun hän tahtoi tunkea sen läpi, tarttui hän orapihlajiin, ja kuta enemmän hän ponnisti päästäkseen irti, sitä pahemmin hän tarttui. Kalle ja Frits tulivat nyt takaisin tupakkakukkaron etsinnästä, näkivät ukon olevan orapihlaja-pensastossa ja saivat suurella työllä hänet vedetyksi irti, ei juuri erittäin kehuttavassa tilassa. Nyt tuli Juhanikin takaisin varsat muassaan, ja kaikki oli taas kuin olla piti — paitsi lukkaria, joka yhä vielä potki vedessä.
"Makaa nyt vaan alallasi!" sanoi Swart, joka oli tarkastanut olivatko silat ja vankkurit vahingoittuneet. "Älä nyt potki, kyllä me tulemme auttamaan".
Hän sitoi yhteen kaksi köydenpäätä, jotka hän oli löytänyt vankkurista ja heitti pään lukkarille.
"No, pitäkäät kiinni nyt", sanoi hän, "ja te toiset tarttukaat nuoraan ja nyt vetämään!"
Ja he vetivät joka mies.