"Nyt hän tulee! Kerta vielä! Hurraa, nyt on hän ylhäällä!"
Ja lukkari oli nyt päässyt kuivalle. Mutta herranen aika, millainen hän oli! Hänessä ei nyt näkynyt ylpeyden jälkeäkään eikä samoin jälkiä hänen uusista nankiinihousuistaan.
"Kas niin, lukkari", sanoi ukko Swart, "vankkuriin ei teidän nyt käy istuminen, sillä sitten me kaikki likaantuisimme pahanpäiväisesti, paras on, että panemme teidät ruohostoon kuivaamaan päivän paisteessa".
"Ei se käy laatuun", sanoi ukko Witt, "hän voisi siten helposti kylmettyä. Ei, viruttakaamme ensin lika hänestä purossa, sill'aikaa kuin Kalle ja Frits pesevät hänen vaatteensa puhtaiksi, niin hyvin kuin se nyt on mahdollista, sillä sellaisena kuin hän nyt on ei hän voi näyttää itseään kellekään ihmiselle. Ja sill'aikaa kuin vaatteet kuivavat, täytyy lukkarin olla ahkerasti liikkeessä tässä metsässä. Sill'aikaa me syömme päivällistä".
Niin tapahtuikin. Koko seura istahti eväspussien ääreen pistämään makupaloja poskeensa, mutta sillä välin täytyi lukkarin lymytä erään pensaan takana sekä tyytyä siihen, että sai silmin katsella herkkuja, ja kun hän silloin tällöin tuli piilopaikasta esiin saadakseen jonkun palasen hänkin, sanoi Swart, — sillä hän oli pahan-ilkinen veitikka:
"Varokaat, tuolta taitaa juuri tulla joku!"
Ja silloin oli lukkari kuin pois puhallettu. Mutta pahinta oli että tässä tiet erosivat toisistaan, lukkari ei uskaltanut tulla esiin eikä saanut märkää tai kuivaa, ja kaikkein harmillisinta oli, että kun seurue oli syönyt ja juonut tarpeeksi, nousivat he taasen vankkuriinsa ja ajoivat tiehensä, huudahtaen lukkarille iloisesti:
"Hyvästi nyt!" — —
Monta, monta vuotta kului, ennenkuin lukkari voi unhoittaa kaiken tämän harmin.
"Ei", sanoi hän, "se minua suututti, etteivät he pitäneet minusta sen enempää lukua, vaan sanoivat hyvästi, jättäen minut sinne samallaisessa asussa tuin Aatami paradiisissa ja ajoivat tiehensä kaikkien kauniiden eväiden kanssa, antamatta minulle kuivaa taikka märkää. Ei, se oli sentään liikaa!"