Ja minun mielestäni oli lukkari oikeassa.
Kun sittemmin kerran tultiin puhuneeksi villistä ihmisistä, sanoi Ankershagin metsänvartia, että hänen metsäalueellaan löytyi villiä ihmisiä taikka ainakin apinoita. Pari päivää helluntain jälkeen oli hän itse kohdannut semmoisen elävän. Se oli kauhean näköinen ja hän oli suuresti pelästynyt sen nähdessään.
"Mutta", lisäsi hän, "minä sanoin kohta vaimolleni: eivät ne tee pahaa; ne ovat arkoja, muuten ne ovat kotoisin lämpöisistä maista ja syövät noin melkein mitä vaan".
NELJÄS LUKU.
Kuinko he kaikki nukkuivat. — Ketkä heidät tapasivat metsässä. — Kuinka he heräsivät. — Eväskoria kasvaa puissa. — Kummituksia sydänpäivällä. — Mitä linnut lauloivat.
Oli paahtavan kuuma. Vankkurit, joissa meidän matkustajamme istuivat, kulkivat aivan hitaasti pitkin paksuhiekkaista tietä; hiekka narisi pyöräin alla, ja Lotta ja Liisa, jotka olivat aivan paksussa hiessä, astuskelivat niin tyynesti ja hiljakseen ja nyökäyttivät päätään, hännillään hosuen pois vihaisia kärpäsiä. Juhani hän istui läiskyttäen niitä ruoskallaan, ukko Witt hän silloin tällöin ähkyi: "puh, puh!" kunnes piippu vihdoin putosi hänen suustaan, ja hän vaipui uneen. Ukko Swart istui haukotellen ja oikoen itseään, mutta vihdoin helle sai vallan hänenkin ylitsensä, hän nyökäytti ja nyökäytti päätään, ja kova kuorsaaminen ilmaisi, että hänkin oli nukahtanut.
Kalle Wittin silmänkannet tulivat niin painaviksi, että hän nojasi päänsä isänsä syliin ja nukkui. Ja Frits hän ajatteli Doroteaansa ja mitä hän oli sanonut edellisenä iltana. Hän ajatteli sitä, mistä tuo voi tulla että kaksi ihmisraukkaa voi pitää niin paljon toisistaan, hän ajatteli ja ajatteli, mutta ei hän kuitenkaan voinut löytää oikeata syytä siihen, ja ennenkuin hän oli sen löytänyt, oli hän jo vaipunut unen helmaan ja näki unta rakkaudesta, onnesta ja pikku Doroteastaan — se oli ihana uni — he olivat istuvinaan molemmat käsi kädessä sen vanhan seljapuun alla ja Frits sanoi vieläkin kerran hänelle jäähyväisensä. Juhani yksinään enää oli valveilla; hän hosui ruoskallaan pois kärpäsiä ja ähkyi silloin tällöin: "äh!" mutta kun jo koko seura nukkui, ei hänkään voinut vastustaa hellettä, vaan antoi hevosten olla omin tahdoin ja sulki silmänsä.
Sen havaittuaan sanoi Lotta Liisalle:
"Kuules, me olisimme oikein tyhmät, jos me nyt enää astuskelisimme eteenpäin näin omin käsin. Poiketkaamme tien syrjään huvittelemaan vähän metsässä; miksi me tässä vaivaisimme itseämme?"
Ja Lotta poikkesi tieltä oikealle ja Liisa seurasi häntä. Puiden varjoon tultuaan, seisahtuivat he ja jättivät vankkurit seisomaan kuumaan päiväpaisteesen. Lotta ja Liisa ahmivat suuhunsa tuoretta, väkevää ruohoa ja niillä oli sanomattoman lysti, kun olivat saaneet narrata koko seurueen.