Juhani hänkin rupesi liikahtelemaan, hän veti sitä köyttä, joka oli sidottu säkin ympäri, ja huusi: "No no!" kunnes hän sai silmänsä oikein auki: "Mitä hittoja", sanoi hän, "mitä tämä on?"
"Missäs hevoset ovat?" huusi ukko Swart kauhistuneena.
"Missäs hevoset ovat?" huusi myös ukko Witt, ja Frits ja Kalle huusivat yhtä kurkkua:
"Mitä tämä on? Mihin hevoset ovat joutuneet?"
"Ja varsat", sanoi Swart, "mitä ihmeitä tämä merkitsee? Tämähän on kummallista!"
"No", sanoi Juhani, "ne ovat veijarit vieneet yhdessä tammain kanssa".
"Tämä on ikävä seikka", sanoi Witt. "Mitä me nyt teemme, Swart?"
"Tässä on ollut noitatempuilla pelinsä", sanoi Swart. "Ylös jaloille, joka mies! Rientäkäämme kukin eri haaralle etsimään. Tämäpä on kummallista!"
Ja nyt he lensivät kuin hullut pitkin metsää, huusivat ja kiljuivat Lottaa ja Liisaa, mutta eivätpä Lotta ja Liisa sanaakaan vastanneet. Tämäpä oli oikein elämää, kuin jos paholainen olisi ollut liikkeessä. Kun he kaikki olivat kadonneet metsään, kiipesivät ylioppilaat ales piilopaikoistaan puusta ja heti sen jälkeen istuivat he vankkurissa ja rupesivat tarkastamaan eväskoria. Iso makkara, astiallinen voita ja isonlainen vehnäleipä katosivat heidän taskuihinsa. Sitten he ripustivat kaikki ne seitsemän ruokakoria puun oksille, niin että se tuli olemaan kuin joulupuu, ja kun se oli tehty, läksivät he tiehensä, ja kauan kuului heidän laulunsa kaukaa.
Mutta sitä iloista laulua ei kukaan kuunnellut, sillä koko matkaseurue juoksi ympäri metsää hevosia hakien. He katsahtivat joka puun, joka pensaan taa, ja vihdoin he tulivat sille paikalle johon roistot olivat sitoneet hevoset kiinni. Täällä seisoivat hevoset rauhallisesti pureksien tuoretta mehevää ruohoa puun juurelta. Ja ilo oli suuri, kun ystävämme saivat ne nähdä; nyt oli suru kuin pois puhallettu, ja kun hevoset taasen valjastettiin vankkurien eteen, oikein sateli kysymyksiä siitä, kuinka tämä oli ollut mahdollista, ja että kuitenkin oli suuri onni kun oli tapahtunut niin, kuin tapahtunut oli.