"Mitään tämmöistä en minä vielä koskaan eläissäni ole nähnyt", sanoi ukko Witt pudistaen päätään. "Tätä en minä voi ymmärtää".
"Tällä paikalla kummittelee", sanoi Kalle.
"Tällä paikalla ei ole kaikki kuin olla pitäisi", sanoi Witt.
"Ei", sanoi Juhani, "tässä paholainen vehkeilee".
"Tämä kaikki on minusta kuin unennäköä", sanoi Swart; "mutta yhden teistä täytyy kiivetä puuhun".
Frits sanoi ettei hän ollut oppinut kiipeemään.
"Ja minä en myöskään voi kiivetä", sanoi Juhani. "Minun päätäni rupee niin huimaamaan".
Kalle silmäili uusia housujaan, mutta ei tässä nyt mikään auttanut, hänen täytyi kiivetä ylös puuhun. Hän kiipesi ja saikin eväskorit onnellisesti ales — mutta kiilto hänen keltaisista housuistaan oli poissa.
Kun he näkivät kadottaneensa ainoastaan yhden makkaran, astiallisen voita ja vehnäkakun, sanoi ukko Swart:
"Hyvä sentään on, että kaikki päättyi niin kuin on päättynyt. Mutta älkäämme kertoko tätä juttua kellekään, muuten kaikki vaan tekisivät pilaa meistä, ennen kaikkia ei minun eukkoni pidä saaman tästä vihiä, sillä sitten en minä enää saisi rauhaa häneltä. Kuules se, Frits, että pidät suusi kiinni, ymmärrätkös!"