Räätäli istui pöydän alla kiljuen:
"Minä en liiku paikaltakaan, minä tahdon vielä kerran nähdä, enkö minä ole isäntä omassa talossani!"
Hänen rakas eukkonsa seisoi hänen edessään. Hän oli aivan tulipunainen kasvoiltaan paljaasta kiukusta, ja hivukset ne valuivat ja läähyivät pitkin hänen korviaan.
"Ei, minä se olen", sanoi hän kimakalla äänellään, tarttui räätälin kaulukseen vetääksensä häntä pöydän alta esille. "Tahdotko vieläkin väittää, etten minä olisi 'Hiljaisen rauhan' isäntä?"
Nyt meni Swart väliin.
"Ansaitseeko tuo nyt mitään riitelemistä! Jos minun eukkoni siellä kotona", sanoi hän kääntyen Wittin puoleen, "niin välttämättömästi tahtoisi istua pöydän alla, niin minä antaisin hänen istua ylihuomiseen asti, jos hänellä vaan olisi halua".
"Ei se", sanoi siihen Witt, "minuakaan ensinkään huolettaisi".
No, yksi hyvä sana synnytti toisen, ja vihdoin viimein masentui viha. Kun pojat tulivat sisään, oli rauha taasen jo palautettu "Hiljaiseen rauhaan".
Räätäli sanoi että jos he kauniisti pyytäisivät häntä, antaisi hän tällä kertaa vaimollensa anteeksi, mutta varoa hänen pitäisi vastedes enää tällaista tekemästä, sillä silloin tulisi hirmuinen onnettomuus tapahtumaan; hän oli sentään kuin olikin isäntä talossa.
"Luulenpa, että me tunnemme toinen toisemme, Aleksanteri hyvä", sanoi eukko mennessään ulos huoneesta.