Helle tuli kauhean rasittavaksi.
Kahden puolen tietä kasvoi matalia kuusia, vaunujen alla poltti hiekka ja niiden päällä poltti aurinko. Matkamiehet vaunuissa ne läähättivät raskaasti, ja ukko Swart rupesi laulamaan sitä laulua, joka oli ainoa minkä hän osasi:
"Terve, kuu, sä vanha ystäväni!"
Ja vaikka aurinko loisti keskellä taivasta, rupesi koko matkajoukko laulamaan:
"Terve, kuu, sä vanha ystäväni!"
Ja ylistäin ihanata kuuta polttavassa päivän paisteessa saapuivat he
Fürstenbergiin.
Täällä saivat hevoset vähän levähtää ja syödä, ja matkakumppalit tulivat kaikki veljiksi ja helliksi ystäviksi. Suurempaa yksimielisyyttä ei voinut vallita taivaassa, kuin Kalle Wepuppin omnibusvaunuissa.
Niin lähenivät he Preussin rajaa. Ukko Wittin hampaat ja sääret tärisivät. Tuskissaan tarttui hän Swartin käsivarteen.
"No, naapuri Witt, mitä sinä pelkäät? Ei suinkaan ne nyt sentään syö sinua suuhunsa!"
"Mutta rahat, rahat", huokaili ukko Witt, "jos he saavat ne käsiinsä, menee kaikki hullusti, rahaa ei saa viedä Preussiin, ja sitten he punnitsevat meitä".