"Aivan oikein! Niin, ja sitten tulette te Turkinmaalle".
"Ei, sinne en minä tahdo tulla", sanoi ukko Swart.
"Syöväthän ne omia lapsiaan", sanoi Witt. "Tuleeko meidän matkustaa
Turkinmaankin läpi päästäksemme Berliniin ja Belgiaan?"
Ja ukko Witt katsahti Kalleen päin, kuin jos joku turkkilainen jo olisi tarttunut häneen ja ruvennut puremaan häntä niskasta.
"No no, naapuri", sanoi Swart, "älä nyt ole pöllö, ensin sinä hourailit valtamerestä, sitten tullista ja nyt turkkilaisista. Eivät ne sinulle tee rahtuakaan pahaa. Sinä pelkäät kaikkea ja kuitenkin uskallat kehua olleesi sotamies. Kuinkas se sopii yhteen?"
"Sotamies minä olenkin ollut, piru vieköön", sanoi Witt. "Vuonna kahdeksantoista sataa neljätoista alkoi sota. Minä olin majuri von Vossin komennon alla, ja kun hän komensi: 'Katsokaat vasemmalle!' täytyi meidän katsoa vasemmalle — ei oikealle — en minä nyt oikein muista kuinka se oli — no niin, me marssimme suoraan kohti Schweriniä ja tulimme sinne kello yhdeksän aamulla. Vanha kenraali von Pressent ratsasti edellä ja tervehti miekallaan ja painoi sen ales maahan päin, ja Fredrikki Frans, joka silloin oli meidän herttuamme, hän seisoi siinä nauraen, kun me marssimme ohi ja äkseerasimme puutarhassa".
"Mutta miksi hän nauroi sitten?" kysyi Swart.
"Kukas häntä voi kieltää nauramasta? Olihan hän herttua, eikö hän voinut nauraa, jos hän vaan tahtoi?"
"Täytyikö sinun ottaa osaa sotaretkeen?" kysyi Swart.
"Ei, kiitoksia paljon", vastasi Witt, "niin viisas minä olin, etten minä sotaan mennyt. Ei, seuraavana päivänä me lähdimme ja saimme kaksinkertaiset annokset ruokaa palkinnoksi siitä, että olimme niin hyvin marssineet, ja illalla me tappelimme kaduilla, niin että veri virtana vuosi katu-ojassa, ja me emme antaneet emmekä saaneet mitään armoa. Schweriniläiset kiittivät Jumalaansa, kun me seuraavana päivänä marssimme pois kaupungista. Sitten me marssimme Wittenburgiin, kolme penikulmaa yhtä mittaa, ja etunenässä ratsastivat meidän kapteenimme ja majurimme. Kun me nyt marssimme sisään kaupunkiin, sanoi Kalle Haut, joka oli minun esimieheni. 'Juhani', sanoi hän, 'tässä me ehkä löydämme onnemme, jos olemme viisaat'. — Ja kumppanit pataljonassa sanoivat: 'Sinä olet viisain meistä kaikista, ja voit puhua paraiten meidän puolestamme, sentähden saat sinä ja Kalle Haut mennä majurin luo esittämään asiaa hänelle'. No, sanottu ja tehty. Me menimme majurin luo ja koputimme ovelle. Hän tuli itse avaamaan, käski meidän astua sisään ja ojensi meille kättä. 'Hyvää päivää, Kalle! Hyvää päivää, Juhani!' sanoi hän, 'mitä te tahdotte, pojat? puhukaat suunne puhtaaksi vaan'. — 'No', sanoin minä, 'me tahdoimme nyt vaan tulla käymään herra majurin luona'. — 'Sehän on hyvin tehty teiltä', sanoi hän ja nauroi salaa, 'se minua huvittaa'".