Mutta äkkiä kävi isälle selväksi mikä tyttöä vaivasi, mikä hänen sydäntään kalvoi. Hän laski käsivartensa hänen kaulalleen ja taputti häntä poskelle ja kuiskasi lohduttavaisia sanoja hänen korvaansa.
"Rakas lapseni", sanoi hän, "rauhoitu nyt vaan! Jumala elää, hän ei ole sinua hyljäävä, pane se mieleesi, ja kaikki on kyllä käyvä hyvin. Minä rukoilen Jumalaa sinun puolestasi".
Niin hän lohdutteli rakasta Doroteaansa, kunnes hänen täytyi lähteä kirkolle soittamaan.
Niin surumielisenä kuin tänä sunnuntaiaamuna ei hän vielä koskaan sitten vaimonsa kuoltua ollut kiivennyt ylös torniin. Raskaalla sydämmellä riisui hän yltään pyhätakin, tarttui köyteen ja pani ison kellon heilumaan, ja se soi kauvas yli kylän, yli peltojen ja aitausten, ja sen äänet kuljetti puhdas ilma yli metsän lähikyliin: ylistetty olkoon Jumala laululla!
KYMMENES LUKU.
Kuinka Dorotea kävi kirkossa ja kenenkä hän tapasi.
Doroteasta tuntui kuin jos kellot olisivat lausuneet hänelle tervehdyksen hänen äidiltään. Silloin nousi hän hiljalleen tuoliltaan, suuteli pikkusiskoja ja silitteli kädellään sekä Triinan että Miinan vaaleata tukkaa.
"Nyt saatte te mennä ulos leikkimään", sanoi hän, "kysykäät käeltä kuinka monta vuotta te saatte elää, poimikaat voikukkasia, tehkäät niiden varsista ketjuja ja puhaltakaat pois utuja ja kysykäät: mitä kello on? Leikkikäät nyt vaan, minä menen kirkkoon ja rukoilen teidän puolestanne".
Lapset juoksivat iloisina tiehensä ja Dorotea otti hyllyltä virsikirjansa, jonka hän oli saanut pastorilta rippikoulusta päästyään. Silloin lahjoitti Swartin emäntä hänelle kakun, jonka hän itse toi lukkarin taloon. Ystävällisesti oli hän katsellut Doroteaa ja sanonut hänelle: "Sellaisesta rippikoululapsesta minä pidän; minä pidän sinusta, Dorotea, enemmän kuin kaikista muista".
Mutta nyt — nyt oli kaikki toisin! Kun Dorotea eilen meni läpi kylän, tuli Swartin emäntä hänen vastaansa. Dorotea tervehti ystävällisesti, mutta eukko käänsi hänelle selkänsä eikä vastannut sanaakaan. Dorotea oli vähällä itkeä tuota kohtausta ajatellessaan.